Ei siinä mennyt montaa päivää, kun totuus iski vasten kasvoja. Meillä ei ole enää "työkoiraa". Siis sellaista, joka jaksaa kulkea mukana kaikki marjastusretket ja aidanrakennukset. Koiraa, jonka voi otta mukaan ratsastusretkelle ja joka auttaa lampaiden siirrossa. Minttu alkaa olla jo vanha, näillä hetkillä 9 vuotta. Nivelrikkoa löytyy, näkökään ei ole enää paras mahdollinen ja pää ei meinaa kestää kasassa kun kiipeää hevosen selkään. Tarvitaan siis uusi koira. Alettiin miettiä, millaiseen käyttöön koira tarvitaan ja vertailemaan rotuominaisuuksia. Uusi koira ei tietenkään korvaisi Santeria, emmekä missään nimessä olettaneet seuraavan olevan samanlainen. Jokainen on yksilönsä ja jokaiselle on oma paikkansa laumassa.

Ensimmäinen kriteeri oli, että juurikin Mintun iästä ja vaivoista johtuen, sen pitäisi olla pentu tai ainakin nuori. Aikuista Minttu ei pystyisi enää neuvomaan niin hyvin, kuin nuorta. Mintulla kun on pieni epäilys isoja vieraita koiria kohtaan johtuen taannoin sattuneesta kimppuun hyökkäämisestä. Eikä Minttu pystyisi pitämään puoliaan isomman kanssa painiessa. Aikuisen ujuttaminen laumaan on usein enemmän energiaa ja aikaa ottavaa, kuin pennun. Sitten sen pitäisi olla paimenrotuinen. Me haluamme, että koiraa voi pitää vapaana omalla pihalla ja metsäretkillä. Koira ei myöskään voi olla mitenkään metsästykseen suuntautunut, koska muutkin eläimet haluamme pitää vapaana pihalla kesäisin. Sitten oli vähemmän tärkeitä asioita, kuten turkin väri ja pituus. Näistä oltiin valmiita tinkimään sopivan kohdalle sattuessa.

Laadittiin koiranhankinta ilmoitus. "Hakusessa meidän laumaan astetta aktiivisempi paimentyyppinen koiranpentu/nuori koira. Vinkkaa jos tiedät mistä löytyy aidanrakennusapulainen, karvamadonihmettelijä, ojamörönkarkotin tai muu sopiva tuholainen. Sohvalla olisi taas tilaa ihmisen parhaalle ystävälle (kunhan muistaa että eläkeläiset saa varata paikkansa ensin..)".  Yllättävän paljon ihan jo ystäväpiirissä oli tarjokkaita. Ei nyt suoraan tuttuja koiria, mutta kaverin kaverilla olisi semmoinen ja tuolla tämmöinen. Oli oikeasti mistä valita. Myynti-ilmoituksiakin selattiin. Samaa rotua me salaa haaveiltiin, mutta noita hollantilaisia paimennuskoiria ei ihan joka oksalla ole tyrkyllä. Ja hieman skeptisiäkin oltiin. Kun Santeri oli ollut niin kovin arka pentuna ja sitten teini-iässä maailman kamalin tuholaiseläin. Että jospa se olikin rodun helppo yksilö ja ne muut vielä vaikeampia?

Sitten tuli viesti kaverilta, että kiinnostaisiko hänen koiransa pentu? No totta hemmetissä kiinnostaa! Rotu olisi juuri se mitä toivottiin ja emänä se koira, minkä vuoksi aikoinaan hollantilaiseen ihastuinkin. Ihan kuin tämä olisi tarkotettu näin. Kaverin koira oli saanut pennut syksyllä ja kaikille oli uusi koti löytynyt. Siksi en ollut siltä suunnalta edes kysellyt. Mutta erinäisten sattumien kautta yksi pennuista oli palautunut kasvattajille. Ja vielä niin sopivasti, että vaikka emä asuu toisella puolella suomea, niin tämä pentu oli mennyt pentueen isän luo. Joka uskomatonta kyllä, asui tuossa sadan kilometrin päässä. No eräänä iltana sitten kurvasi maasturi pihaan ja sieltä hyppäsi ulos pieni hollantilaisen poikanen Halti. Noi nanosekunnissa päätös oli tehty ja pentu jäi taloon.

Minttu on ihan myyty hänen uuteen ystävään. Neuvoo uutta tulokasta kaikessa. Hyvässä ja pahassa. Miten haukutaan vieraat? Kuinka varastetaan kissanruuat? Missä on paras paikka katsoa lampaita? Uskaltaako hevosten luo mennä ja jos uskaltaa niin miten? Nyt sitten opetellaan taas uutta ja touhua talossa riittää. Huomattavasti rohkeampi tämä yksilö on kuin edeltäjänsä. Eikä -KOP KOP- vielä ole suuria tuhoja tehnyt. Isäntä on onneksi ollut nyt lomautettuna, niin hänellä on ollut aikaa touhuta pennun kanssa. Ei voi muuta sanoa, kuin että kävipä tuuri. Nyt on taas apulainen hommiin ja mikä parasta, Halti on ihan isännän koira. Miten hienoa, että hänkin pääsee kokemaan sen kaiken, minkä minä olen saanut oppia aiempien pentujen kanssa.