Kun pääsin kotiin sairaalasta leikkauksen jälkeisenä päivänä ja kivut olivat alkuun melkoiset, yllättivät nuo eläimet minut käytöksellään. Olen kyllä ollut tietoinen eläinten empaattisuudesta ja kyvystä aistia ihmisten tunteet, mutta ensimmäisen kerran se tuli eteen näin konkreettisesti. Tulopäivänä koirat pysyivät kohteliaan etäällä. Kävivät tervehtimässä, mutta minkäänlaista riekkumista ei ollut havaittavissa. Istuivat isännän vieressä kysyvännäköisinä. Isäntä oli nyt tukihenkilö, kun emäntä käyttäytyi oudosti ja haisi pahalle.

DSC01692.jpg

Hiljan käytös muuttui täysin. Hänestä kuoriutui kotihoitaja. Onhan tuo sylissä viihtynyt muutenkin, mutta nyt ei päästänyt minua silmistään. Illan viihtyi tiiviisti sylissä kehräämässä ja nukkumaan mentyä kiipesi päälle. Ei hipaissutkaan leikattua olkapäätä, mutta makasi rinnan päällä ja polki käpälillään kipeän käden kipeitä lihaksia. Ja kehräsi. HYYYRRRRR.... Kun nousin vessaan, nousi kissa mukana. Istui edessä vahtimassa ja kehräsi. Haki mukana lääkkeitä ja kehräsi. Heti vaakatasoon siirryttyäni palasi samaan paikkaan makaamaan ja polkemaan kättä. Aamulla kun olokin hieman kohentui, antoi kissakin periksi ja palautui normaaliksi. Tokikin on jatkanut sylissä kehräämistä, muttei enää vahdi.

DSC01695.jpg

Lauantaina kun kivut hieman hellittivät ja lähdin kokeilemaan miten karsinansiivous sujuu yhdellä kädellä, tuli Louho tapansa mukaan seuraamaan siivoamista. Samaan karsinaan päädyttyäni haisteli hevonen minut läpi ja jäi seisomaan ihan viereen. Siten, että koskimme toisiamme. Ei hötkynnyt, eikä tuuppinut. Oli vaan liki ja läsnä. Varoo koko ajan oikeaa puolta minusta, vaikkakin tyhjänä roikkuva hiha on alkanut  hieman kiinnostaa Louhoa. On jopa kerran ottanut huulillaan hihasta kiinni ja heiluttanut vähän, että mikä tämä on ja mihin sun toinen etujalka on hävinnyt? Näytin sitten hevoselle, että tallessa se on, vaikkakin kantositeessä. Nuuski kättä kokeili ylähuulella varovasti ja siirtyi kohteliaasti kauemmas. Selvästi nuo ymmärtävät, etten ole täydessä iskussa ja käyttäytyvät paljon positiivisemmin kun voisin kuvitella. Joskus muinoin olen rikkonut verisuonia samaisesta kädestä ja silloin ainakin kaikki hevoset ottivat ilon irti kädettömyydestä. Riekkuivat, loikkivat ja hölmöilivät, kun havaitsivat ettei minulla ollut samoja mahdollisuuksia reagoida kuin ennen.

Onni on omat terapiaeläimet.