keskiviikko, 21. helmikuu 2018

Suuri sotaharjoitus

Olette varmaan joskus nähneet niitä amerikkalaisia ohjelmia, missä ihmiset valmistautuvat milloin mihinkin katastrofiin. Harjoitellaan selvitytymistaitoja ja hamstrataan tarvikkeita. No, me ollaan joskus naureskeltu, että olemme vähän samankaltaisia. Maailma ei kaadu jos sähköt menee pitkäksikin aikaa. On riittävästi tulisijoja, oma kaivo, ruokaa löytyy omasta takaa. Tokikin, jos polttoaine loppuisi, niin kulkeminen olisi hieman hankalaa, kun nuo hevoset eivät ole kovin tieliikennekelpoisia. Ratsain sitä jotenkin selviytyisi, mutta jos tavaraa tarvittaisi mukaan, niin voisi käydä ohraiset. Siispä päätin järjestää hevosille suuret sotaharjoitukset.

DSC07675.jpgDSC07746.jpg

Sotaharjoitukset aloitettiin tärkeällä taidolla eli piiloutumisella. 5 vuotiaaksi kääntynyt neiti esittelee kuvissa omia piiloutumistaitojaan. Kukaan ei voi nähdä hevosta jos hevonen ei näe ketään tai mitään. Sateenvarjo kuulunee kaupunkisotaan ja pressun alle piiloutuminen enemmän maalaisosioon. Louho esittelee hieman vaativampaa piiloutumista, jossa on mukana jo naamioitumista oksien alle.

DSC07776.jpg

Pitihän sitä myös askarrella vihollisjoukot sopivan suojalumen aikaan. Jostain syystä hevoset olivat varsin tykästyneitä vihollisiinsa ja Louho keskittyi enemmänkin halailemaan vihollistaan. Kunhan vihollinen oli riisuttu aseista, päätti neiti 5v tuhota viholliset lopullisesti hankaamalla itseään niitä vasten.

DSC07688.jpgDSC07699.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viimeisenä sotaharjoituksissa käytiin tutustumassa vihollisjoukkojen hyökkäysvaunuun. Ja neiti 5v päätti esittää kuollutta.

DSC07765.jpgDSC07722.jpg

Sotaharjoituksen päätteeks syötiin vielä herkut nykyaikaisesta kaurapussista. Monikäyttöisiä ovat nuo kestokassit ja kätevät on hevosen korvat, kun niihin voi laittaa erinäisiä tarvikkeita roikkumaan.

DSC07682.jpg

lauantai, 27. tammikuu 2018

Halti

DSC07038.jpg

Ei siinä mennyt montaa päivää, kun totuus iski vasten kasvoja. Meillä ei ole enää "työkoiraa". Siis sellaista, joka jaksaa kulkea mukana kaikki marjastusretket ja aidanrakennukset. Koiraa, jonka voi otta mukaan ratsastusretkelle ja joka auttaa lampaiden siirrossa. Minttu alkaa olla jo vanha, näillä hetkillä 9 vuotta. Nivelrikkoa löytyy, näkökään ei ole enää paras mahdollinen ja pää ei meinaa kestää kasassa kun kiipeää hevosen selkään. Tarvitaan siis uusi koira. Alettiin miettiä, millaiseen käyttöön koira tarvitaan ja vertailemaan rotuominaisuuksia. Uusi koira ei tietenkään korvaisi Santeria, emmekä missään nimessä olettaneet seuraavan olevan samanlainen. Jokainen on yksilönsä ja jokaiselle on oma paikkansa laumassa.

Ensimmäinen kriteeri oli, että juurikin Mintun iästä ja vaivoista johtuen, sen pitäisi olla pentu tai ainakin nuori. Aikuista Minttu ei pystyisi enää neuvomaan niin hyvin, kuin nuorta. Mintulla kun on pieni epäilys isoja vieraita koiria kohtaan johtuen taannoin sattuneesta kimppuun hyökkäämisestä. Eikä Minttu pystyisi pitämään puoliaan isomman kanssa painiessa. Aikuisen ujuttaminen laumaan on usein enemmän energiaa ja aikaa ottavaa, kuin pennun. Sitten sen pitäisi olla paimenrotuinen. Me haluamme, että koiraa voi pitää vapaana omalla pihalla ja metsäretkillä. Koira ei myöskään voi olla mitenkään metsästykseen suuntautunut, koska muutkin eläimet haluamme pitää vapaana pihalla kesäisin. Sitten oli vähemmän tärkeitä asioita, kuten turkin väri ja pituus. Näistä oltiin valmiita tinkimään sopivan kohdalle sattuessa.

Laadittiin koiranhankinta ilmoitus. "Hakusessa meidän laumaan astetta aktiivisempi paimentyyppinen koiranpentu/nuori koira. Vinkkaa jos tiedät mistä löytyy aidanrakennusapulainen, karvamadonihmettelijä, ojamörönkarkotin tai muu sopiva tuholainen. Sohvalla olisi taas tilaa ihmisen parhaalle ystävälle (kunhan muistaa että eläkeläiset saa varata paikkansa ensin..)".  Yllättävän paljon ihan jo ystäväpiirissä oli tarjokkaita. Ei nyt suoraan tuttuja koiria, mutta kaverin kaverilla olisi semmoinen ja tuolla tämmöinen. Oli oikeasti mistä valita. Myynti-ilmoituksiakin selattiin. Samaa rotua me salaa haaveiltiin, mutta noita hollantilaisia paimennuskoiria ei ihan joka oksalla ole tyrkyllä. Ja hieman skeptisiäkin oltiin. Kun Santeri oli ollut niin kovin arka pentuna ja sitten teini-iässä maailman kamalin tuholaiseläin. Että jospa se olikin rodun helppo yksilö ja ne muut vielä vaikeampia?

Sitten tuli viesti kaverilta, että kiinnostaisiko hänen koiransa pentu? No totta hemmetissä kiinnostaa! Rotu olisi juuri se mitä toivottiin ja emänä se koira, minkä vuoksi aikoinaan hollantilaiseen ihastuinkin. Ihan kuin tämä olisi tarkotettu näin. Kaverin koira oli saanut pennut syksyllä ja kaikille oli uusi koti löytynyt. Siksi en ollut siltä suunnalta edes kysellyt. Mutta erinäisten sattumien kautta yksi pennuista oli palautunut kasvattajille. Ja vielä niin sopivasti, että vaikka emä asuu toisella puolella suomea, niin tämä pentu oli mennyt pentueen isän luo. Joka uskomatonta kyllä, asui tuossa sadan kilometrin päässä. No eräänä iltana sitten kurvasi maasturi pihaan ja sieltä hyppäsi ulos pieni hollantilaisen poikanen Halti. Noi nanosekunnissa päätös oli tehty ja pentu jäi taloon.

DSC07162%20%281%29.jpg

Minttu on ihan myyty hänen uuteen ystävään. Neuvoo uutta tulokasta kaikessa. Hyvässä ja pahassa. Miten haukutaan vieraat? Kuinka varastetaan kissanruuat? Missä on paras paikka katsoa lampaita? Uskaltaako hevosten luo mennä ja jos uskaltaa niin miten? Nyt sitten opetellaan taas uutta ja touhua talossa riittää. Huomattavasti rohkeampi tämä yksilö on kuin edeltäjänsä. Eikä -KOP KOP- vielä ole suuria tuhoja tehnyt. Isäntä on onneksi ollut nyt lomautettuna, niin hänellä on ollut aikaa touhuta pennun kanssa. Ei voi muuta sanoa, kuin että kävipä tuuri. Nyt on taas apulainen hommiin ja mikä parasta, Halti on ihan isännän koira. Miten hienoa, että hänkin pääsee kokemaan sen kaiken, minkä minä olen saanut oppia aiempien pentujen kanssa.

 

 

 

 

 

lauantai, 27. tammikuu 2018

100 lintua

Viime keväänä olkapääleikkauksen jälkeen, kun olin pienissä lääkkeissä täällä kodin vankina, sain päähäni mahtiajatuksen. Tunnista ja kuvaa tunnistettavasti 100 eri lintulajia. Ihan tuiollainen pikkuprojekti, varsinkin kun lintutuntemus ei ole kovin vankkaa laatua. No silloin kotona ikkunan ääressä istuessa se ei tuntunut lainkaan pahalta projektilta. Siispä tuumasta toimeen.

J%C3%A4rripeippo.jpg

Järripeippo

Koska kevät hieman venyi ja lunta ja pakkastakin saatiin vielä ensimmäisten muuttolintujen saavuttua oli bongauskelit otolliset. Jo ensimmäisten päivien aikana näin useita pikkulintuja, joita en aiemmin ollut nähnyt. Tai ainakaan niitä ennen tunnistanut. Perinteisten talitinttien ja keltasirkkujen lisäksi pihaamme pölähti muutaman päivän sisällä punarinta, tikli ja nokkavarpuspari. Äkkiäkös sitä tällä tahdilla saisi sata lintulajia kasaan. Loppupeleissä kipeällä kädellä ikkunan läpi lintujen kuvaaminen ei ollutkaan ihan niin helppoa kun aluksi ajattelin. Mutta sinnikkäästi jatkettiin. Odotettiin viimeisiäkin muuttajia ja sieltähän niitä alkoi tulla. Sairaslomalla oli aikaa ihmetellä ja kulkea lähinurkkia kameran kanssa.

K%C3%A4ki.jpg

Käki

Sinnikkäästi vain kuvailin lintuja ja toivoin ne myöhemmin tunnistavani kuvista. Tällä on punaista kyljessä, sen täytyy olla punakylkirastas ja tuo lintu istuu pajun oksalla. Sen täytyy olla pajulintu. No arvatkaapa saiko niistä kuvista niin paljon tolkkua, että onnistuisi varmassa lajimäärityksessä? Ei. Lintujen kuvaaminen tavallisella automaattikameralla on vähintäänkin haastavaa. Ja vielä haastavampaa on kuvata vesilintuja. A) ne ovat liian kaukana B) vene keikkuu liikaa osuakseen kameran etsimellä lintuun C) sataa vettä D) ne perkeleet osaa sukeltaa juuri sillä hetkellä kun painat sulkimen pohjaan.

V%C3%A4st%C3%A4r%C3%A4kki.jpg

västäräkki

Loppukesästä tajusin, ettei minulla ole kuin muutama tunnistettava kuva linnuista ja päätin pyhittää kokonaisen päivän lintujen kuvaamiselle. Googlasin lähiseutujen parhaat lintuapajat ja hurautin autolla kohteeseen. "Satakunnan laajin lintukirjo, satoja vesilintuja" lupasi esite. Muutama sata metriä pitkospuita ja kiipeäminen torniin. Ei näy lintuja, saati vettä. Seuraava kohde. Siellä pitäisi olla paljon kahlaajia ja muita vesilintuja. No nyt näkyi tornista jo vesikin, mutta niin kaukana, ettei erottanut onko se möykky vedessä lintu vai kivi. Meinasi jo hermo mennä, mutta sinnikkäästi päätin vielä käydä yhdellä tornilla. Tuossahan on vettä ja lintuja ja sopiva paikka parkkeerata autokin. Viimeinen tornikin oli ihan lähellä. Zoomailua kameralla ja hetkinen.... MIKÄ TUO ON???? Iso valkoinen lintu, muttei kuitenkaan joutsen.

Jalohaikara.jpg

Jallu (jalohaikara)

Se oli jalohaikara eli ystävien kesken Jallu. Tämä selvisi siellä viimeisessä tornissa, jossa oli useampiakin bongareita valkoista haikaraa katsomassa. Hiukan tuntui olo harrastelijamaiselta siellä tornissa, kun en tunnistanut lintuja, eikä minulla ollut järjestelmäkameraa metrisellä putkella. No, jostainhan se on aloitettava. Jallusta innostuneena sitten raahasin kameraa joka paikkaan mukaan ja tiirailin innokkaana josko taas jotain hienoa bongaisin. Kertaalleen meinasin aiheuttaa peräänajonkin, kun pientä maalaistietä kurvaillessani taas näin jotain suurta. Jarrut pohjaan ja käsi hapuilee jo kameraa. Takaa kuuluu TÖÖÖT ja toinen auto suhahtaa kylkeä hipoen ohi. Hupsista... Ja se suuri lintu jota aluksi hanheksi epäilin, noh, se oli koira.

DSC05915.jpg

melkein hanhi

Loppujen lopuksi en saanut kasaan kuin muutamaa vaille 50 lintua. Melkein masennuin, kunnes tajusin kuinka paljon olen linnuista oppinut tässä vuoden sisällä. Tunnistan jo useamman linnun äänestä ja vielä useamman ulkonäöstä. Annoin itselleni vielä toisen vuoden aikaa ja projekti jatkuu. Tänä viikonloppuna on sopivasti pihabongauspäivä, josko taas joku uusi tulokas kävisi meitä ilahduttamassa. Kamera on valmiina ja syötit (lintulaudat) aseteltu kuvauksellisiin paikkoihin.

Pyy.jpg

Pyy

 

 

lauantai, 27. tammikuu 2018

Loppuvuosi pakettiin.

Morjensta Farmilta pitkästä aikaa!

Kirjoittelin tuossa loppuvuonna lukemattomia luonnoksia, mutten saanut mitään julkaistua. Tuntui että asiat eivät ole päätöksessä, jotain tulee vielä tapahtumaan. Mistään ei tuntunut saavan oikein otetta. Oli vaan pimeää, kylmää ja märkää. Ärsytti ihan kaikki. Ratsastamaan ei juurikaan päässyt, kun ihan joka paikka oli täynnä liejua ja mutaa. Samasta syystä lampaat ovat olleet teljettyinä sisälle, etteivät vettyisi. Kanalassa alkoi tulla kolmelle kukolle ahdasta, joten yksi niistä pääsi vielä pölkylle.

DSC06446.jpg

Hyvä ystävä muutti samassa rytäkässä pois lähiseudulta ja jätti ison aukon sosiaaliseen elämään. Muutossa toki piti auttaa ja se olikin melkoinen hässäkkä. Laumallinen hevosia piti uudelleen sijoitella ja kuljettaa. Kesyttää varsa kuljetuskuntoon ja olipa meillä toisen ystävän tamma ja varsa muutaman yön hätämajoituksessakin. Onneksi oli vielä kelejä pitää hevosia silloin ulkona. Myönnettäköön, että hiukan oli stressaavaa aikaa.DSC06194.jpg

Samaisista syistä jäi pyöreät juhlimatta ja Kekri viettämättä. Ei vaan yksinkertaisesti ollut energiaa mihinkään ylimääräiseen. Tällä kertaa osasin olla itselleni kiltti ja päätin olla stressaamatta kaikkea sitä mitä muka "pitäisi". Ei tarvitse, jollei jaksa tai huvita. Hevosten kanssa vietettiin maastakäsittelyn marraskuu. Sillä sain itseni huijattua, ettei ole pakko ratsastaa.  Myönnettäköön, etttä se maastakäsittely venyi pitkälle joulukuuhun. Pieniä pätkiä kipusin hevosten kyytiin, muttei mitään treenipakkoa. Tietyllä tapaa se teki hyvää. Joulua kohden alkoi taas energiaa kertymään ja asiat muuttuivat taas mielenkiintoisiksi.

DSC06369.jpg

Jossain välissä syksyä naapurin Lempi-lammaskin muutti meidän laumaan. Se sattuikin sopivasti, koska tänä syksynä jätin uuhet tyhjiksi eli viettävät välivuotta poikimisessa. Mietitään sitten kesemmällä lammaskuvioita paremmin. Lempihän oli Ainolle ja Elville jo ennestään tuttu, joten laumaan sopeutuminen kävi helposti. Hieman arka Lempi oli alkuun, mutta nopeasti oppi, ettei meitä tarvitse pelätä. Pikkuhiljaa totutettiin Lempiä  sorkkien nosteluun ja muuhun käsittelyyn. Kuivat leipäpalat olivat suuri apu kesytyksessä.

Elettiin vuoden viimeisiä päiviä, kun katastrofi iski. Olin juuri tullut koirien kanssa ulos ja aloin  siivota tallia. Minttu oli mukana sisällä tallissa ja Santeri touhusi jotain omiaan siinä pihalla. Yhtäkkiä pihalta kuuluu VIU, kun Santeri vinkaisee. Säntäsin heti katsomaan, että mitä tapahtui. Muutamassa sekunnissa vinkaisusta olen tallista ulkona ja näen Santerin tärisevän portailla valtavan kokoinen haava kyljessään. Nopeasti koiran luo ja painamaan haavaa kiinni ja samalla huudetaan keuhot tyhjiksi isännälle, että tulisi ulos auttamaan. Isäntä pitelee koiran kylkeä, kun itse etsin jotain sidetarpeita ja soitan samalla päivystävää eläinlääkäriä. Pyyhkeistä paineside kylkeen ja miljoonaa päivystykseen.

26025980_10155515352053778_2742585139229

Santeri rauhoitettiin ja me lähdimme isännän kanssa kahville, eli jätettiin eläinlääkärille työrauha. Hetken päästä soi puhelin, koiran vammat ovat odotettua isommat. Takaisin leikkauspöydän ääreen ja tekemään päätöksiä. Haava ei ollutkaan pelkkä viilto, vaan haavassa oli 3 reikää, joista taaimmainen oli todella syvä. Päätettiin nukuttaa koira syvempään uneen ja lähteä tutkimaan, onko siellä suurempia vaurioita munuaisissa tai vatsaontelossa. Aika pian hengitysputken laiton jälkeen Santerin hengitys vaikeutui ja keuhkoista tuli rusehtavaa nestettä. Oli tehtävä se ikävä viimeinen päätös ja Santeri siirtyi paremmille paimennusmaille.

Melko järkyttyneinä sieltä sitten kotiin palattiin ja alettiin tutkia pihaa suurennuslasilla, mikä moisen olisi voinut aiheuttaa. Molemmilla oli mielessä, että pihalla täytyy olla jotain, mihin koira on itsensä loukannut. Ei löydy mitään. Ei minkäänlaista terävää esinettä, ei verta tai karvoja missään. Tontin reunalta isäntä löytää ilveksen jäljet. Epäilys petoon alkaa ottamaan jalansijaa. Naapureita käy ihmettelemässä ja soitetaan petoyhdyshenkilölle. Ja poliisille. Pohditaan asiaa, miksen minä nähnyt mitään eläintä, vaikka sekunneissa olin pihalla. Ja että ilveskö tulisi keskellä kirkasta päivää ja vielä pihasta, missä on elämää, hakemaan koiraa. Ja että petotestattu koira ei reagoisi mitenkään maata pitkin tulevaan petoon. Kuvan nähtyään petoyhdyshenkilö epäilee sutta. Itse en siihen usko. Vaikka niitäkin tässä nurkissa pyörii, niin ei, ei sitten millään ole mahdollista.

DSC06178-001.jpg

Sitten joku sanoo sanan kotka. Helvetti. Se on oikeastaan ainut mahdollinen heti ufon ja kummituksen jälkeen. Tätä on nyt spekuloitu pitkään ja hartaasti. Voihan se olle, että kotkalle on tullut virhearviointi saaliin koossa. Eikä koira välttämättä osaa reagoida ylhäältä tulevaan hyökkäykseen. Noita kotkia tässä on pyörinyt. Molempia versioita. Ja nyt muutamana päivänä olemme nähneet kotkan todella läheltä ja lähellä meidän taloa. Olisiko sitten niin huono tilanne ruuan suhteen noilla linnuilla, että alkavat tekemään epätoivoisia yrityksiä. Tiedä häntä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

lauantai, 28. lokakuu 2017

Arkea

Valitukset on nyt valitettu ja on aika palata normiaiheisiin. Ainakaan kahteen päivään ei ole satanut vettäkään!

DSC06091.jpg

Laidunaitoja on alettu keräilemään pois, että kestäisivät edes muutaman vuoden. Koirat ja kissat ovat ahkerasti olleet hommassa mukana. MOUMOUUUU kuuluu usein pihan suunnalta, kuin kysymyksenä "missä ootte?? mä tulen mukaan!" Sitten pitää huutaa että TÄÄLLÄ! ja lähettää Santeri-koira vastaan hakemaan kissa mukaan hommiin. Harvemmin kissat yhtäaikaa ovat mukana, yleensä vain toinen. Kulkevat seurana, kiipeilevät kivillä ja puissa ja juoksevat villinä ympäriinsä. Jos välimatkaa kertyy liikaa, niin taas huudetaan suureen ääneen MOUMOUUU odottakaa!

DSC06162.jpg

Nuorisokanat olisivat halunneet asua lampaiden kanssa. Olivat siis omatoimisesti siirtyneet lampaiden puolelle asumaan toisen vaalean kukon seuraksi. Tonkivat siellä pehkua, kiipeilivät aidalla ja pitivät ruokintapöydän yläreunaa ortenaan. No eihän se käy päinsä! Kakkivat lampaiden juoma-astiaan ja heiniin. Yhtenä aamuna sitten nappasin vaalean kukon kainaloon ja kohti pölkkyä. Kukon siirryttyä autuaammille nokkimismaille sain ohjailtua nuorison kanalan puolelle. Vieläkin meillä on yksi kukko liikaa, mutta on niin arka, etten ole saanut napattua sitä. Sopivan hetken tullen heilahtaa vesurius siihenkin suuntaan. Mihinkään jahtaamisleikkiin en viitsi ryhtyä.

DSC06107.jpg

Kiitos noiden sateiden, on hevosia pitänyt tarhata milloin missäkin. Tuo pihatarha kun meni kovin liejuiseksi. On tehnyt hevosille hyvää päivittäinen talutusharjoittelu. Nähtävästi villinä ja vapaana liikkuessaan meinaa arvojärjestys unohtua. Siis se, että ihminen kulkee ensimmäisenä, tai ainakin päättää sen milloin hevonen saa mennä johonkin paikkaan edeltä. Ja sitten on keskusteltu aiheesta, saako toista hevosta kiusata. Ei, ei saa. Hevosilla ei ole lupaa komentaa ihmistä tai päättää sitä, kumpi hevosista on vuorollaan käsittelyssä. Olipa tyrmistynyt ilme Louholla, kun kerrankin ehdin väliin hänen komentaessa Tuikkua pois minun luota. Hyvää se vaan tekee hevoselle, kun tietää kuka päättää asioista.

DSC05837.jpg