perjantai, 26. kesäkuu 2020

Eläimen puolella

Ensin ajattelin, etten tee tästä asiasta mitään numeroa. Kauhistelen vain itsekseni ja yritän toimia toisin. Vaan ei anna pieni kapinallinen periksi sisällä, on pakko tämäkin asia purkaa sanoiksi. Ihan jo senkin vuoksi, että saan tilanteesta puhuttaessa ihan fyysisiä (paniikki?)oireita. Sydän hakkaa, kädet hikoaa, palleaa puristaa.

Olen satoja ja tuhansia kertoja sanonut, etten osaa kouluttaa koiraa sellaiseksi tottelevaisuusvalioksi, kuin moni muu osaa. En tiedä miltä mikäkin liike oikein tehtynä näyttää ja jos totta puhutaan, mielestäni sellaisten superkoirien seuraaminen sattuu niiden niskaan. Tai ei se ainakaan pidemmän päälle hyvää tee olla ääriasennossa. Kapinoin siis sitäkin ajatusta vastaan. Olen myös saanut aikoinaan osakseni valtavan huonoa opetusta tai oikeastaan ei ole opetettu ihmistä, vaan on oletettu että osaamista on valmiiksi. En ole osannut kysyä oikeita kysymyksiä eli miten ja miksi? Toisaalta, kukapa osaisi, jollein tiedä asiasta kuin pintaraapaisun. Koulutuksiin olen aluksi mennyt rohkeasti mukaan, kertonut heti etten tiedä tai osaa; opettakaa! Mitä olen saanut? Niin luokattoman huonoa opetusta (eli ei ole opetettu) ja siihen haukut päälle, kuinka huono olen. Myönnän, että näiden myötä olen tullut araksi menemään mihinkään julkiseen koulutukseen mukaan. Haluan oppia ja haluan opettaa eläimeni parhaalla mahdolisella tavalla.

No menin taas, koska koiran kanssa on kiva touhuta. Luulin, että positiivinen vahvistaminen olisi jo nykypäivänä arkea, ja kouluttajilla olisi viimeisin tieto oppimisteoriasta ja siitä millainen eläin koira on. Tutkimuksia kun on tehty viime vuosina valtavan paljon ja se on kaikkien saatavilla. Vanhat johtajuusteoriat susilaumoista on kumottu aikaa sitten (joo, ei ole kovin tieteellistä tutkia liian pieneen tilaan tungettua toisilleen tuntemattomista susista koostuvaa laumaa). On opittu paljon ja alettu ymmärtää eläintä paremmin. On todettu, että kaikilla selkärankaisilla on samat perustunteet, kuin ihmisilläkin. On todennettu, että juurikin se positiivinen vahvistaminen on paras ja palkitsevin tapa kouluttaa eläintä. Mainittakoon tähän väliin, että esim kaikki suomen virkakoirat (tulli, rajavartiolaitos, poliisi) koulutetaan nykyisin positiivisin menetelmin.

On mielenkiintoista keskustella (ja varsinkin kysellä) erilaisista lajeista, niiden perimmäisestä tarkoituksesta ja kaikesta mitä matkan varrella voi tapahtua. Minua kiinnostaa oppimisen kaari ja mikä on se korkein tavoite mitä milläkin lajilla haetaan. Ymmärrän myös, että kaikki koirat ovat erilaisia, asioita pitää osata soveltaa. On mielenkiintoista seurata toisten tapoja tehdä ja treenata koiriaan. Mutta nyt pääsi käymään niin, että homma meni pahoinpitelyn ja pelottelun puolelle. Ei -onneksi- tokikaan minun koiralleni näitä tehty, olisin varmaan tehnyt kouluttajalle saman. Mutta muutama ongelma ratkaistiin väkivallalla. Ei ollut kaunista katseltavaa, kun koira nostettiin kahden ihmisen voimin ketjupannoista ilmaan, jotta se irrottaisi otteensa lelusta. Tämä riitti minulle. Sitä toista, jota löytiin kivillä täytetyllä pullolla päähän en halunnut edes nähdä. Yritin siinä sitten kyseenalaistaa toimintaa, mutta aika yksinäistä oli olla yksin kahtakymmentä muuta vastaan, jotka kokivat koulutustavat oikeiksi.

Yritin myös kysyä, huomaako omistaja, että koira pelkää? Huomaa, mutta hyvä niin. Voi luoja perkele ja moni muu. Miten ihmeessä sitä saisi ihmiset ajattelemaan, ettei se lyöminen ja uhkailu tuo hyvää tulosta. Kyllä, koira varmasti tottelee, koska se pelkää. Voisiko olla helpompaa vaan neuvoa, mitä sen koiran kuuluu tehdä, kuin hokea sitä EI EI EI ja nyhtää hihnasta? Voisiko sen lelun mistä koira ei haluaisi luopua, vaihtaa johonkin mieluisaan asiaan? Ja sen jälkeen antaa se lelu takaisin koiralle että ole hyvä. Taitava poika kun irrotit, niin saat sen mitä tavoittelet palkaksi. Mutta ei, kun tällä väkivallalla ja sen uhalla saadaan NOPEAMMIN tuloksia. Kannattaisiko kuitenkin uhrata aikaa siihen koulutukseen positiivisin keinoin? Jos teet virheen töissä, mitä sun pomo tekee? Lyökö se? Uhkaako se potkuilla? Tai jos menet uuteen työpaikkaan, olettaako kaikki että osaat heti toimia oikein, jollei kukaan neuvo kuinka pitäisi toimia? Jos opettelet nyt vaikka tekemään kärrynpyörän, niin tuskin saat jumppaopelta selkään, kun et heti ekalla kerralla osannutkaan ja hallinnut kehoasi tarpeeksi hyvin.

Sitten tämä kouluttaja vielä sanoi, että "mihin taito loppuu siitä väkivalta alkaa". Kuuntelisi itseään.

 

 

lauantai, 14. maaliskuu 2020

Yhtä juhlaa!

Kuten olette varmaan jo huomanneet, Farmilla juhlitaan aina hiukan erikoisesti. Tässä muutaman juhlapäivän tapahtumat.

DSC06204.jpg

Keijon päivä

Hiphurraa! Farmin oman kylän kansallispäivä! Pitkä tarina, mutta menköön. Joitain vuosia sitten napurin lasten ollessa pienempiä, he tapasivat kysellä "kuka tuo on? ". Naapurin rouva ei aina jaksanut tarkistaa ohikulkijaa ja väitti kaikkien olevan Keijo. (kyllä, kylällä asuu myös Keijo). Riittävän moneen ihmiseen vastattuaan samalla nimellä, alkoivat lapset epäillä. "Äiti! Ei se voi olla Keijo, kun se on nainen." Naapurin lady ei tästä huomiosta hätääntynyt, vaan ilmoitti ohikulkijan olleen Keijon muija. Tästä lähdettiin pohtimaan, kuinka paljon helpompaa olisi, jos kaikkien miesten nimi olisi Keijo ja naiset sitten olisi esim. Virtasen Keijon muija. Jos ei ole miespuolisoa, on "Keijoton". Jos taas on haku päällä, on "toistaiseksi Keijoton". Sitten jos puoliso tai kumppani asuu muualla, on se "toisen kylän Keijoja".

Tämän vuoksi kylän kansallispäiväksi Ladyjen kesken määräytyi Keijonpäivä. Silloin otetaan töistä vapaata (ainakin muutama tunti) ja järjestetään juhlat. Jollei muuta, niin ainakin kakkukaffet juodaan Keijonmuijien kesken ja toivotellaa toisillemme hyvää Keijonpäivää. Myös Keijot ovat tervetulleita näihin kekkereihin, vaikka useimmat Lady-retket vietetään naisten kesken.

Matin päivä

Mitä sää Mattina, sitä se on heinäkuussa. Jos Matin päivänä on kirkasta, tulee 7 pyryä vielä ennen kesää. Jos taas Matinpäivänä sataa, saadaan noille 7 pyrylle vielä 7 vähäpyryä jokaiselle. Eli matinpäivää odotetaan kuin kuuta nousevaa ja sinä päivänä tarkkaillaan säätä ahkerasti. Tänä vuonna sattui aurinkoinen, mutta tuulinen keli. Sopii oikein hyvin, sillä ensi kesän heiniä olen jo valmiiksi jännittänyt. Pyryt merkitään ylös kalenteriin, jotta voidaan laskea milloin kesää sopii odotella. Yleensä tämä pyry-ennustus on pitänyt hyvin paikkansa. Ainoa vaikeus täällä länsirannikolla on, ettei ole ihan varmaa mikä lasketaan pyryksi? Käykö vaakasuorassa tuleva räntäsade? Pitääkö maan olla pyryn jälkeen valkoinen?

DSC06342.jpg

Karkauspäivä

Meillä karkauspäivä oli muutaman päivän peruskalenteria myöhemmin. Siivoilin koirien kanssa tallia, kun taas kerran Halti livahtaa näkyvistä. Johan se 3kk ehtikin olla karkaamatta. Kylällä tyttökoiralla on ne päivät ja haju kantautuu meille asti. Gps-seuranta päälle, Lilli mukaan autoon ja puhelinta kytäten koiran perään. Tuossa yepzonissa kestää aina hetken, ennen kuin löytää lähettimen signaalin. Kaasu lattiassa siis koiran perään. Ei ole kaukana, n 500m, mutta matkaa pientä metsäautotietä. Ihan en perään asti ehtinyt ja autolla ei tuosta läpi pääse, niin sitten juostaan jokunen sata metriä pienessä hangessa takaisin autolle. Auto ympäri ja toisesta suuntaa vastaan. Ehtii pirulainen kaartaa taas toiselle metsäpolulle auton kuullessaan. Perkelettä hokien taas toiseen suuntaan koiraa vastaan. Nyt saan sen alle 100m päähän itsestäni ja koira piilottelee metsässä. Vaikka positiivisella olen muutenkin tuota yrittänyt koulia, olen aina karkaustilanteissa joutunut koiraa kehumaan. Siis se on aina joko ehtinyt ennen minua kotiin tai tullut kutsusta luo. Eli toiminut kuten pitääkin, eikä silloin voi vihainen olla. Nyt ensimmäistä kertaa yhytän koiran karkuteiltä eli saan ns. rysänpäältä kiinni. Olen vihainen. Ehkä liiankin. Niskaperse-otteella koira autoon, kotiin ja metriseen naruun kiinni ovenpieleen. Pakko lähteä pois, kun kiukuttaa.

Naapurilta haen samalla reissulla leipiä hevosille. Hiukan jo tyyntyneenä ajelen kotiin ja ihastelen toisen naapurin nättejä hevosia. Jarrut pohjaan. Ne oli meidän hevoset! Auto parkkiin ja kaivelemaan jotain narua hevosen talutukseen. Yksi meni jo sille koiralle, mutta onneksi hevosihminen osaa aina varautua retkellä oleviin eläimiin ja kuljettaa autossaan epämääräisen määrän erilaisia tavaroita. Toinen hevonen kiinni ja toinen juoskoon vapaana mukana. Kotona on hiljaista. Lampaat on karanneet takaisin sisälle omaan kämppäänsä ja se alkuperäinen karkulainen kyhjöttää ovenpielessä.

Parempi pitää kaikki eläimet visusti lukittuna rakennuksiin.

lauantai, 8. helmikuu 2020

Älä oleta! eli kun pilkka osuu omaan nilkkaan

Kaikilla ihmisillä on tiettyjä olettamuksia. Varsinkin sellaisista aiheista, mihin ei ole kovin syvästi perehtynyt. Tai kuvittelee olevansa "osaava", muttei tiedä asiasta kuin pintaraapaisun. Jostain syystä se pilkka tai karma, miten sitä kukakin kutsuu, osuu aina kohdalle. Koska olen oppinut nauramaan itselleni ja kuvitelmilleni, voin huoletta kertoa missä kohtaa kailikka on minuun kalahtanut eläinten osalta. (ihmispuolesta en edes viitsi alkaa kertomaan, kun siellä nuo olettamukset kolahtaa vielä pahemmin)

Jos koira tuhoaa paikkoja, sitä ei aktivoida tarpeeksi

Kavereilla oli aikoinaan ns "voimakoiria". Pistivät puolitaloa matalaksi eli söivät seiniä, ovia ja muuta sisustusta. Taas kerran oli tullut seinään reikä yön aikana ja sitä kyläillessämme harmittelivat. Minä sitten "kokeneena koiranomistajana" (juu, huima kahden koiran kokemus) neuvoin, että teidän pitää aktivoida niitä enemmän. Harrastaa niiden kanssa ja antaa aivotyötä. Juu, joissain tilanteissa tämä varmasti pitääkin paikkansa, muttei aina. En tiennyt, että he harrastivat hyvinkin aktiivisesti eri lajeja, joten siitä asia ei heilläkään ollut kiinni.

1003228_10151705297893778_1616657602_n.j

Ei mennyt kuin muutama vuosi tapahtuneesta, niin meillekin muutti tuholaiseläin. Yritin toimia niiden omien oppieni mukaan, eli aktivoida ja järjestää mielekästä ohjelmaa pennulle, mutta niin vaan pienet nököhampaat iskettiin kaikkeen ei-sallittuun. Kämppä näytti hävityksen kauhistukselta. Meni sohva, sänky, silmälasit, kännykät ja lukematon määrä muuta tavaraa. Oli ihan sama, mitä koiran kanssa oli tehty tai jätetty tekemättä, niin sillä aktivoinnilla ei ollut merkitystä. Hän vaan oli kovin omatoiminen. Kyse ei ollut siis aktivoinnin puutteesta tai eroahditustuksesta, vaan pentu oli ihan "normaali" aktiivisen rodun pentu. Tuhoaminen loppui aikanaan, mutta kävi kyllä muutaman kerran mielesssä viisasteluni aiemmin.

Paimenkoiralle riittää, kun se saa kulkea oman lauman mukana

Taas tuli niputettua kaikki useamman rodun yksilöt samaan kategoriaan. Luulin (tässä vaiheessa oli jo kokemusta 5 koiran verran), että kaikki paimenkoirat rakastavat omaa laumaansa eli sitä perhettä jossa asuvat ja haluavat pysyä lähellä omaa laumaa. Eli ajatus oli se, että jos koulutat pennulle pihan rajat, pidät sen hommissa mukana, niin se loppuelämän iloisesti seuraa sinua eikä karkaile. No sillein ne aiemmat oli toimineet. Olen tarkoituksella hankkinut paimenkoiria siksi, että niiden pitäisi olla laumasidonnaisia. Taisin jopa muutama vuosi sitten sanoa naapureille että tykkään paimenista siksi, kun ne pysyy niin hyvin pihassa. Taaskin kolahti omaan nilkkaan. Tuli hankittua ammattikarkuri-koira. Ensimmäisen kerran se karkasi reilu vuoden vanhana. Sitä karkureissua kestikin useamman vuorokauden. Oli ilmeisesti lähtenyt aamupissalta jonkun eläimen tai hajun perään ja harhautunut todella kauas tutuista ympyröistä. Koira oli paniikissa, ihmiset oli paniikissa ja soppa oli valmis. Ei antanut kiinni kenellekään ja selvästi etsi reittiä kotiin. Ainut vaan, että liikkui hiukan vaarallisella reitillä 8-tien vartta. Toisena vuorokautena sitten onneksi päätti lähteä kauemmaksi pikatiestä ja löysi juoksuisen nartun hajun, mistä koira sitten viimein tavoitettiin.

DSC05579.jpg

Vaan eivät loppuneet karkaamiset siihen. Koirasta tuli mestari livahtamaan näköpiiristä. Sen perässä mentiin niin jalan, pyörällä kuin autollakin. Naapuritkin valjastettiin ilmoittamaan HETI jos koira jossain vilahtaa. Kiitos vielä naapureille niistä lukuisista ilmoituksista. En käsitä, kuinka hiljaa koira voi juosta metsässä! Siis niin, että risahdustakaan ei kuulu. Ja kun täällä pusikossa asutaan, koskaan ei tiennyt, mihin suuntaan koira oli lähtenyt. Koulutettiin lisää, palkattiin lähellä pysymisestä ja vahvistettiin luoksetuloa. Ei auttanut. Sopivan tilaisuuden tullen koira livahti kylille. Ja pirulainen osasi varoa, ettei sitä nähtäisi. Juoksi pitkin pusikoita ja ojanpohjia. Ei auttanut kuin laittaa koira kiinni. AINA. Tästä meinasi jo perheriitaakin syntyä ja oma jaksaminen oli koetuksella. Ei ole kiva ajaa koiraa etsien pitkin kyliä ja pikkuteitä puolenyön aikaan, kun aamulla on herätys ennen viittä. Se perkele kehittyi niin taitavaksi, että kun laskit narusta (5m oranssi liina) kaataaksesi hevoselle ämpärillisen vettä, niin sinä aikana koira katosi. Tai kun käskit sen seurata sivulla, oli kontakti ja kaikki ja käännyit 90* koirasta poispäin, niin koiraa ei näkynyt enää kun käännyit sitä uudelleen katsomaan.

Ostettiin sitten paikannuslaite koiran pantaan, että ainakin näkee missä menee kun karkaa. Paras apu tähän karkailuun on meillä ollut toinen, samanikäinen koira. Mummokoirasta ei ilmeisesti ollut tarpeeksi viihdykettä nuorelle koltiaiselle. Nyt ei ole karannut melkein kolmeen kuukauteen. Kopkop- pitää koputtaa puuta.

DSC05890.jpg

Labradorinnoutaja on erittäin helppo kouluttaa mihin tahansa tehtävään ahneutensa vuoksi

Meille muutti nuori labradorinarttu. Tarkoitus oli alunperin hankkia paimenkoira (kun niistä on jo kokemusta), mutta tätä kun tarjottiin piti pohtia asia uudestaan. Isäntähän sitä olisi lähtenyt hakemaan samalta istumalta, mutta minun skeptisenä piti hieman selvitellä asiaa omassa päässä. Että koira jolla on luppakorvat ja loputon ruokahalu muuttaisi meille? Aikani asiaa pohdittua, soitin valmentajalleni ja kysyin mielipidettä. Hän kun oli joku aika sitten hankkinut samanrotuisen useiden palveluskoirien jälkeen ja luotan valmentajan sanaan ja kokemukseen 110%. "Ota vaan. Ne on ihan kivoja ja voisi tehdä sulle hyvää useamman haastavan koiran jälkeen saada joku helppo. Sillein että saisi nopealla tahdilla niitä onnistumisen kokemuksia." Labradori tuli ja on nyt ollut meillä 2 kuukautta. Meinasin että teen siitä monipuolisen temppukoiran, Kokeillaan eri lajeja ja etsitään tälle se sopivin. Luulen että siitä tuli isännän sohvakoira. Meni ainakin 3 viikkoa, ennen kuin sain sen ensimmäisen kerran pyynnöstä istumaan. Maahanmenossa en ole vielä onnistunut. Myönnettäköön, että nauran tälle jo ääneen. Luulin taas, että osaisin edes hiukan ohjata koiraa ja opettaa sille peruskäskyt. Nähtävästi en osaa. Yhtään en tiedä mitä pitäis tehdä. Kun nuo aiemmat koirat ovat "seuranneet kattä" (ainakin jos siellä on namia) ja tarjonneet valmiiksi oikeaa liikettä. Ei labradori. Ensin se tökkii sitä kättä, heiluttaa häntää vimmatusti, tepsuttaa paikoillaan, heiluttaa häntää vielä kovemmin ja yrittää nuolla kättä. Sitten kun se ei ymmärrä seurata sitä kättä tai ihmisen asentoa, se turhautuu ja lähtee pois. Tuon paimenkoira on myös yrittänyt neuvoa noutajasiskoaan näyttämällä miten kuuluu tehdä. Äh, maatkoon isännän kainalossa, niin voin yrittää opettaa asioita muille eläimille. Kunnes taas kohta huomaan tehneeni jonkin asian tosi hullusti.

 

 

 

lauantai, 1. helmikuu 2020

Mahdottoman pitkä marraskuu

maalla%20asumisen%20ympyr%C3%A4.jpg

En tiedä kuka tämän diagrammin on piirtänyt, mutta kaikki kunnia hänelle! On osuttu naulan kantaan. Viime syksynä psyykkasin itseäni tuohon marraskuuhun. Että ei ole pakko rypeä joka ilta siellä kylmässä pimeässä kurassa, vaan hevoset voi ottaa vähän rennommin yhden kuukauden. Onnistuinkin olemaan ottamatta stressiä marraskuun pimeästä, mutta voi PERKELE!! Se marraskuu on jatkunut jo 3 kuukautta! Ei lunta, ei pakkasta vaan pelkkää pimeää kylmää ja kuraa. Vielä kun on tämä vakavanlaatuinen sadeallergia ja ns. metsurintauti eli valkosormisuus, ei kolmen kuukauden marraskuu mitenkään mieltä virkistä. No niistä muutamista sateettomista päivistä onkin sitten nautittu täysillä.

Viime talvena meillä oli projektina opettaa tyttöhevonen reen eteen. Oppi meni perille, kesällä hankittiin uusi rekikin ja kaadettiin metsästä vara-aisat. Nyt olisi mittatilaus länget, pari rekeä, rekikelpoinen hevonen, mutta ei lunta. Tasan ei käy onnenlahjat, vai miten sitä sanotaan? Syksyllä myös askartelin hevosille talvitarhan laajennuksen tuonne laitume puolelle, mutta eihän niitä sinne voi päästää, kun hukkuvat mutaan. Oja (jota pitkin muutama vuosi sitten ponit karkailivat) on tulvinut vähintään kertaviikkoon. Upouusi ratsastuskenttä muistuttaa ennemmin kahluu-allasta kuin kuivaa hiekkabaanaa. Kun vesi on niin korkealla, ettei ole paikkaa mihin  vettä valuttaisi. Voitte vaan arvata, miltä koirat näyttävät hetken ulkoilun jälkeen...

DSC05661.jpg
kuvassa tyttöhevonen sinä pienenä hetkenä kun oli pakkasta ja ku(u)raa

Kummallisesta talvesta johtuen, kaikki sääennustukset on hiukan epävarmoja. " jos ei pauka Paavalina eik oo kylmä kynttelinä, niin ei ole suvea lainkaan". Että sitä tässä jännitetään, tuleeko kesää ollenkaan? Ja sitä, että jos talvi tulee, niin kuinka kovana se tulee? Vettä kun on satanut melkein sen kolme kuukautta putkeen, niin maa on melko märkää. Tähän kun se paukauttaisi siperian suunnalta pikku pakkasjakson, niin talokin varmaan siirtyisi muutaman metsin roudan vuoksi. Pikkulinnut ovat kyllä vahvasti jo kevätfiiliksissä. Olen niille huudellut, että "NYT HILJAA!! Ei ole vielä kosio-aika!".

Se hyvä puoli tässä pitkässä marraskuussa on, että on ehtinyt vähän tehdä puhdetöitäkin. Lampaiden villaa olen aiemmin lähinnä myynyt hevosten jalkoihin käärittäväksi ja tehnyt joitain huovutustöitä, mutta nyt olen innostunut kehräämään. Illat pitkät istun keittiöjakkaralla ja syötän villaa värttinään. Koska hermot (ja sorminäppäryys) ei mitenkään riitä sellaiseen hienoon lankaan, teen hiukan paksumpaa nyöriä. Siitä voi sitten askarrella erilaisia taluttimia eläimille ja onpahan muutama muukin ajatus alkanut päässä jalostumaan. Katsotaan kuinka pitkälle tämä marraskuu jatkuu, ehdinkö toteuttamaan suunnitelmani.

DSC05744.jpg

 

keskiviikko, 1. tammikuu 2020

Blogin herättelyä

DSC05461%20%281%29.jpg

Oikein hyvää tätä vuotta Farmilta!

Onkin ollut kirjoittelussa hiljaiseloa useamman tovin. Tiedä sitten, miksi?

Vuosi vaihtui farmilla rauhallisissa merkeissä. Me itse ei ammuskella raketteja, kun tuntuu tyhmälle ampua selvää rahaa ilmaan pamauksen säestämänä. Fiuuu PAM osaan huutaa itsekin tarvittaessa, eikä siihen mene euroakaan. En ole ilotulituksia vastaan, mutta aika paljon ne tuntuvat aiheuttavan harmia tuolla tiheämmin asutulla seudulla. Mä olen salaa hiukan ylpeä tuosta isännästä. Se herätti minut ennen puolta yötä sohvalta, että mene nyt katsomaan hevosia ja vie niille radio, kun tuntuu kylän suunnalla paukkuvan kovasti. Menin ja vein, vaikka rauhallisisa olivatkin.

DSC03543%20%281%29.jpg

Ketäs meitä sitten täällä asuu?

Hevoset ovat pysyneet samoina. Herra Louho, kääntyi nyt 10-vuotiaaksi. On edelleen melko epäluuloinen moniin asioihin, mutta pikkuhiljaa olen oppinut toimimaan tuon kanssa. Ei ole kyllä toista tuon veroista vastaan tullut, vaikka aikas monta hevosta matkan varrella on tavattu. Sitten on Tuikku. Tai päivästä riippuen saattaa myös kulkea nimellä TittaTuulia. Ne tammapäivät menee tuolla TittaTuulia nimellä. Pikkuneidin kanssa on hitaasti opiskeltu erilaisia hevosten juttuja. On ratsasteltu ja opiskeltu vähän ajo- ja varsinkin työajohommia. Haaveissa on tästä saada monitoimieläin kaikkeen harrastamiseen. Varsaakin vielä siitä haaveilen jonain päivänä...

Koiria on kaksi. Halti, 2v hollanninpaimenkoira ja uusin tulokas Lilli, sekin 2v ja rotuna labradorinnoutaja. Tässä onkin nyt ollut totuttelemista, kun talossa ei ole yhtään saksanpaimenta. Haltin kanssa harrastetaan agility-höntsäilyä ja vähän salaa olen miettinyt BH-kokeeseen osallistumista. Vaatii vaan omien aivojen uudelleenohjelmointia. Agilityssä ollaan jo uskaltauduttu epävirallisiin kisakarkeloihin, vaihtelevalla menestyksellä. Lilli on meillä ollut vasta muutaman viikon, joten siitä ei vielä montaa sanaa ole sanottavana. Isännän koiraksi näyttää ryhtyneen ja Haltin mielen rauhoitti, joten järkihankinta.

DSC03464.jpg

Kissat Hilja ja Helka metsästävät ansiokkaasti hiiriä. Ja makaavat sisällä uunin kupeessa lampaantaljalla. Lampolassa asuu edelleen ikäneidot Elvi ja Aino, sekä naapurista meille muuttanut Lempi-lammas. Noiden kohtaloa pitää nyt kesällä miettiä, että saavatko vielä viettää eläkepäiviä, vai vaihdetaanko ne karitsoihin. Kanojakin on ja muutama tipu. Kukko meni syksyllä vaihtoon, kun edellinen kukko katosi muutaman kanan kanssa. Olikin ensimmäiset petotappiot ne kanat. Naapurista meni enemmänkin kanoja ja naapurin kukko juoksi meille karkuun. Hoiti muutaman viikon varakukon virkaa ja palasi sitten kotiin kun sai uuden haaremin.

Että ihan sellaista perinteistä sattuu ja tapahtuu meininkiä on jälleen luvassa. Pysy kuulolla, niin mä lupaan pysyä aktiivisena kirjailijana.