Tuossa viime syksynä avasin hieman näitä meidän ratsastuksellisia ongelmia Louhon kanssa. Pelotti. Ei keho, eikä mieli olleet hallinnassa. Hevonen ei luottanut omistajaansa pätkän vertaa, mutta ei luottanut omistaja hevoseensakaan.  Katastrofin ainekset olivat valmiina. Ihme kyllä, mitään ei sattunut, vaikka mahdollisuudet suuronnettomuuteen olivat korkeat. Tietoisesti olen työstänyt montaa aluetta sekä henkisesti ja fyysisesti. Vieläkin tulee hetkiä, kun jänis menee housuun, mutta nykyään ne alkaa olla harvemmassa.

Syksyllä aloitin sen pilateksen, että oppisin hallitsemaan paremmin kehoani. Siitä on ollut suunnaton apu monessakin suhteessa. En nyt missään nimessä sano, että istuisin hevosen kyydissä täydellisesti, mutta tulee hetkiä, kun onnistuu hallitsemaan sekä omat, että hevosen jalat yhtä aikaa. Silloin ratsastus on helppoa, kuin leikittelyä ja ajatuksen vaihtoa hevosen kanssa. Hevonen tekee asioita vain ajattelamalla ja pienillä painon siirroilla. Tuntuu kuin vain taivas olisi rajana, mitä voit hevoselle ehdottaa, se toteuttaa pienimmänkin toiveen. Pilateksen myötä olen taas oppinut huomaamaan milloin istun väärin ja jopa korjaamaan itse painopisteen oikeaan kohtaan. Ja kun palikat on kohdallaan, ei haittaa vaikka tulisi sivuloikkia tai pukkia. Kerrasta ei tunnu hevonen katoavan alta ja voi jatkaa normaalisti ratsastustaan.

Sitten kun tuon kehonhallinnan sai kohdilleen alkoi työstäminen henkisellä puolella. Ratsastin lyhyitä pätkiä ja vain sillä omalla mukavuusalueella. Se mikä itselle oli helppoa ja luontaista, sitä treenattiin. Siirreltiin etu- ja takaosaa sivuille, mentiin monensorttista kylkimyyryä ja kehuttiin hevonen maasta taivaisiin kun toimi ja totteli hyvin.  Annettiin hevosella paljon taukoja treenin lomassa. Askellaji pidettiin aina hitaana, eli paljon työstimme asioita käynnissä ja vasta kun se sujui kevyesti ja helposti, siirryttiin lyhyisiin ravipätkiin. Heti kun hevonen katosi hallinnasta, siirryttiin hitaampaan askellajiin ja aloitettiin alusta. Mielestäni oli turha hakea ylimääräistä jännitystä elämään tässä vaiheessa.  Siitä sitten ravi ja laukkapätkät pitenivät ja pitenivät hevosen pysyessä hanskassa. Saattoihan tuo aina jotain säikähtää ja loikata suuntaan jos toiseen, mutta pyrin olemaan reagoimatta asiaan mitenkään.

Lopulta tuli päivä, kun huomasin laukkaavani maastossa porukan mukana. Hevonen ei pukitellut, eikä nakellut niskojaan. Pysyi jopa kohtuullisesti käsissä, eli pidätteetkin meni läpi. Siitä aloitettiin pienien kavalettien ylitys. Kavalettihan on sellainen "mukaeste", eli puomi on nostettu parikymmentä senttiä maasta irti. Vuosi sitten en olisi kuvitellutkaan edes laukkaavani puomin yli, mutta niin sitä vaan sujuvasti mentiin muun porukan mukana rataharjoituksia, jumppasarjaa ja monensorttisisa estetehtäviä. Ja heti vaan laukassa. Täytyy myöntää, että tästä touhusta hevonenkin nauttii.

Välillä joutuu vieläkin ratsastamaan melko vahvoilla avuilla alkuun, kuin sanoakseen hevoselle "nyt tottelet ja teet niin kuin minä haluan". Sitten saa taas hellittää ja kehua onnistunutta suoritusta. On päiviä, kun tekisi mieli vuokrata kaiutinauto ja kuuluttaa koko maailmalle, kuinka hieno hevonen minulla on. Näiden ratsastusten vuoksi sitä jaksaa mennä ne huonommatkin päivät, kun persaus ei pysy penkissä, vetää vasemmalla kädellä ohjasta ja unohtaa kääntää kroppansa pään mukana. Voiko missään muussa lajissa saada tälläisiä onnistumisen tunteita?

On se melkoinen superruuna!