Mietin pitkään tuota edellisen postauksen kirjoittamista. Uskallanko sanoa ne ajatukset julkisesti ääneen, myöntää epäonnistuneeni. Myöntää pelkäävänsä. Varsinkin, kun nuo hevospiirit usein saavat siitä vettä myllyynsä. Surkimus! Kuvitteliko se jotain osaavansa? Mitä se luulee olevansa? Siltä nyt en ainakaan apua pyytäisi, saati päästäisi hevosen selkään. Kun painin siellä syvimmässä aallonpohjassa, olisin kaivannut vertaistukea. Että joku muukin olisi kertonut pelänneensä. Ja kertonut millä on voittanut sen pelkonsa. Nyt kun avasin sanaisen arkkuni, en malta lainkaan lopettaa aiheesta kirjoittamista.

Pelon lisäksi ongelmanani on ollut kehon hallinta. Olen yliliikkuva ja supernotkea. Tiedän monen olevan tästä "kateellinen", koska voin liikuttaa itseäni mitenpäin vain siellä hevosen selässä. Mutta siinäpä se ongelma onkin. Kun voin roikkua ihan hevosen toisella kyljellä ja kuvittelen olevani suorassa. Katsos, minähän tunnen molemmat istuinluuni edelleen! Silloin ennen farmia ja farmin alkuaikoina, kun ratsastin huomattavasti enemmän oli lihaksistokin paremmassa kunnossa. Tuli tehtyä enemmän tallitöitä, käveltyä paljon, käytyä uimassa ja kuntosalilla. Nyt työmatkan pidennettyä ja työajan vaihduttua tyhmään päivävuoroon, on vuorokaudessa huomattavasti vähemmän tunteja. No mistä sitä tinkii? Liikunnasta tietenkin.

Lähes jokainen opettaja ja valmentaja käskee ensin etsiä istuinluut. Tunnetko molemmat, onko molemmilla yhtäpaljon painoa? On on, vaikka vinossa olisikin. Sitä kun ihminen tuppaa tasapainottamaan itseään ylävartalolla, oli se lantio sitten miten kierossa hyvänsä. Minulla on onni, että omavalmentajani on sekä ihmisen, että hevosen kehonhallinnan guru. Hän näkee yhdellä silmäyksellä, mistä hevosen vinous johtuu ja miten omaa kroppaa pitää siirtää, että molemmat ollisivat suorassa ja tasapainossa. Ei riitä, että itse suoristuu, vaan on tuotava hevosen lantio samaan suoruuteen itsensä kanssa. Tähän kun lisäät vielä pienen pelon ja tiedon siitä että hevonen voi sännätä hetkenä minä hyväänsä taivaan tuuliin, on soppa valmis.

Sitten kun saat sen lantion kohdalleen, niin että istut oikeasti niiden istuin luiden päällä, et niiden edessä tai takana tai toisella puolella roikkuen, voidaankin siirtyä yläkroppaan. Siis tuohon torsoon navan yläpuolella.  Lapatuki. Siitä lienee jokainen vähänkin ratsastustunteja ottanut on joskus kuullut. Käsketään ajattelemaan käsi lapaluiden alle ja nojaamaan siihen. Juu nojataan. Ja taas meni yli. Täytyisi muistaa se toinenkin puoli. Siinä pallean kohdalla. Senkin täytyy liikkua hallitusti, sillä pelkällä lapatuella saat vain aikaiseksi kovan käden ja jännittyneet hartiat. Tässä olen tosi hyvä. Siis sen lapatuen lukitsemisessa, jolloin käsien liikkuvuus katoaa ja siinä samalla muutut liian vahvaksi kädestä. Ja sitten on vielä pää. Miten se voikaan olla aina johonkin suuntaan kallellaan? Yleensä katse on etuviistoon alas ja silloinhan leuka laskee ja taas hartiat jännittyvät. Sitten sitä tietenkin tasapainottaa taas itseään ja kippaa lantion vinoon ja toisen olkapään alemmas. Huoh. Palataan lantion korjaukseen.

Nythän me ollaan käsitelty vasta tuo kehon keskikohta. Ihmistä harmillisesti häiritsee myös muutama uloke, joita myös ratsastamisessa ajoittain tarvitsee. Otetaan ensin jalat. Niiden pitäisi roikkua rennosti lonkista tehden pieniä kulmauksia siinä lonkan, polven ja nilkan kohdalla. Polvella ei kuitenkaan saisi puristaa satulaa, vaan paikka joka osuu hevoseen on alapohje tuossa nilkasta ylöspäin. Reidenkin pitäisi olla rento, mutta kuitenkin jalan pitäisi olla sen verran toimintakykyinen, että pystyt antamaan sillä alapohkeella hevoselle merkkejä joko yhdellä tai kahdella jalalla. Ja muistaa pitää se lantio samalla suorassa, vaikka liikuttaisit vain yhtä jalkaa. Helppoa, eikö vaan? Entäs sitten kun tulee tilanteita, että tasapaino pettää. No silloinhan sitä automaattisesti nappaa polvella ja reidellä kiinni siitä satulasta, ettei vaan putoaisi. Mitä tietenkin saa sen lantion ja pakaran jännittymään ja viimeisetkin tasapainonrippeet katoaa.

Silloin ihminen ottaa avukseen ne viimeiset ulokkeet, eli kädet. Niillä puristetaan rystyset valkoisena ohjia ja kiskotaan itseä parempaan asentoon.  Käsien asentokin voi olla monella tapaa pielessä. Kyynärpäästä unohtuu kulma, kun hevosen pää painaa viitisenkymmentä kiloa ja ratsastajapolon pitää sitä hartiavoimin kannatella. Tai sitten ote ohjissa ei ole tarpeeksi pitävä ja ohjat valuvat vähitellen pidemmiksi. Mitä tekee ihminen? No siirtää kyynärpäät hiukan taaksepäin ja nostaa nyrkkejä ylemmäs. Ihan hyvä näin, eikö vaan! Mutta silloin onkin taas lantio kipannut eteen ja selkä mennyt notkolle. Ja se perhanan lapatuki on taas muuttunut vahvaksi. Sitten kun pari vuotta tiiviisti keskityt siihen, ettet päästä ohjia valumaan sormien välistä, huomaatkin pitäväsi niistä liian tiukasti kiinni. Jousto katoaa ja ohjissa on enemmän painoa kuin sen vaaditun omenan verran. Ranne ei enää ole rento ja joustava, vaan teet kaikki liikkeet koko käden voimalla (ja sen lapatuen!). Kun joskus onnistut löytämään oikean kulman kyynärpäähän, sopivan kevyen otteen ohjiin ja osaat jo rannettakin tarvittaessa liikuttaa, huomaatkin toisen kämmenen olevan rystyset alaspäin ja toisen rystyset ylöspäin. Ja taas meni kevyet ohjasotteet harakoille. Miten voikaan olla niin vaikeaa saada vasen käsi toimimaan sillä voimalla, nopeudella ja siihen suuntaan kun tahdot?

Helppoa tämä ratsastus! Sen kun vaan istut siellä hevosen kyydissä ja se hevonen tekee kaiken työn. On ne ratsastajat vaan laiskaa väkeä.