Tämä viikko on Suomenhevosen viikko ja tänään on Suomenhevosenpäivä. Minulla on ollut kunnia jo lapsesta asti tutustua tähän mitä mainioimpaan ja monimuotoiseen rotuun . Siis tähän väliin hieman muisteloita menneiltä vuosilta.

 

Ilon-Tähti

Ala-asteikäisenä, siis alle 10-vuotiaana, saivat vanhempani ahaa elämyksen. Raahataan lapsi sukuloimaan. Varmasti viihtyy, kun siellä on hevonen. Ja viihtyihän se. Kaikki lomat ja monet viikoloput vietin Pylkönmäellä Paajalan kylässä. Koska siellä oli hevonen. Tähti. Kaunis työhevostyyppinen tamma, jonka tehtävänä oli lähinnä olla pihankoristeena sekä tehdä tulevia ravikuninkaita. Silloin lapsena ei ollut tärkeää päästä ratsastamaan tai kärryjen kyytiin. Tärkeämpää oli olla lähellä hevosta. Harjata, puhdistaa varusteita ja ihan vaan olla ja katsella. Muutaman kerran pääsin myös rekiajelulle ja jollen ihan väärin muista, ajettiin Tähdellä myös heiniä pellolta latoon. Muistan vieläkin, kuinka nukuin tuolla lähinnä koiranunta, kun odotin hetkeä, jolloin talon isäntä heräisi ja lähtisi tekemään aamutallia. Silloin olin tikkana pystyssä ja saappaat jalassa ovella odottamassa mukaan pääsyä. Muutaman kerran tuli herättyä "väärään hälytykseen", kun talon isäntä aamuyöstä nousi vessaan. Sitten ei auttanut kuin olla hiljaa ja odottaa.

Tähti ja varsansa Ponnen-Pekka

Janna

Sitten samainen sukulainen osti uuden hevosen, Jannan. Jos Tähti oli kiltti, viisas ja pitkämielinen, niin Janna ei ollut. Ikääkin minulla jo alkoi sen verran olla, että jokaisen vastaantulevan hevosen selkään noustiin, aina kun mahdollisuus tuli. Olihan se melkoista meininkiä, kun isäntäväki kuvitteli minun osaavan jo vaikka mitä ja pärjäävän kaikkien hevosten kanssa. Pärjäsinkin. Jollen hyvin, niin sitten sisulla. Mitään ratsuvehkeitähän ei tuolta tilalta löytynyt. Oli vaan työvaljaita ja niiden kanssa oli tultava toimeen. Siis hevoselle suitset, ja pitkät rekiohjat kiinni. Ohjat kieputettiin miljoonalle lenkille kyynärpään ympäri ja sitten menoksi. Satulasta ei ollut tietoakaan. Kaivonkannelta loikka hevosen selkään ja tiukka ote harjasta. Sitten mentiin kilpavauhtista ravia muutama kilometri. Jossain vaiheessa Jannaa alkoi kyllästyttää ratsastaminen ja pikkuipanasta yritettiin irtaantua mitä moninaisimmin keinoin. Milloin Janna meni makuulleen ojaan, toisinaan taas rynnisti täysillä umpimetsään. Oli melkoinen lykky, ettei noilla reissuilla mitään sattunut. Tietenkään en tunnustanut isäntäväelle, että' mitään ongelmia olisi koskaan ollut.

Pimastin

Pimastin

Sitten oli Pimastin. Tai se taisi olla jo samoihin aikoihin, kun Tähteä hoidin. Pääsin silloin ystäväni mukana tallille, jossa heidän hevosensa vietti siitostamman elämää. Tallimestari antoi minulle Pimastimen hoidokiksi ja palkkoiksi sai jopa joskus ratsastaa. Eihän nämä siitostammat silloin mitään ratsuja olleet, mutta kiltisti ja turvallisesti kulkivat ympäri aitausta ja pihatietä. Ai että sitä oltiin ylpeää, kun oli oma hoitohevonen! Sitä kiillotettiin kaikilla kahdella harjalla, jotka oli kotoa saatu vinguttua. Ja opeteltiin letittämistä ja kaikkea, mitä pienen heppatytön mieleen juolahti. Vieläkin tuon tallin ohi ajaessani, jään muistelemaan niitä kaikkia mukavia hetkiä tammamamman kanssa.

Purven Aatos

Oli tullut aika ostaa ensimmäinen OMA suomenhevonen. Olihan minulla jo muutama rimppakinttu tätä ennen ollut, mutta nyt halusin rehdin suomalaisen hevosen. Harmittelin useita päiviä erään tamman perään. Olin hävinnyt tarjouskilpailun 500 markalla ja niin meni se hevonen ohi suun. Eräänä syskyisenä iltana sitten ajelimme isännän kanssa Keltaisen Pörssin ilmoituksen perässä hevosia katsomaan. Oli pimeää ja kuraista. Tallissa oli 2 aikuista hevosta, joista toisen olisi lähdettävä, jotta juuri ostettu varsa mahtuisi talliin. Ei oikein sytyttänyt kumpikaan. Toinen oli kilpailukuntoinen (lue - hoikka) tavallisennäköinen pikkuhevonen ja toinen pallero takkukasa. Kotimatkalla, kun olin päättänyt jatkaa hevosen etsimistä kehoitti isäntä vielä käydä kokeilemassa sitä takkukasaa ratsain. Hänen mielestään siinä oli ollut sitä jotain. Muutaman päivän kuluttua huomasin olevani hevosenomistaja ja kopissa oli kyydissä juuri se takkukasa, mistä en syttynyt alunperin ollenkaan.

Purven Aatos

Eihän sillä ollut ennen ratsastettu. Tai oli, mutta käytännössä "ratsastus" oli tarkoittanut sitä että naapurin tyttö nostetaan kyytiin ja talutetaan laitumella narussa. Siitä alkoi yhteinen matka, josta olen enemmän kuin kiitollinen. Ajan myötä Aatu asettui ratsun hommiin vaikka muutama perkele alku vuosina tulikin lausuttua. Askel askeleelta kehityimme molemmat. Ensimmäiset vuodet olivat lähinnä hauskanpitoa, mutta vähitellen, kun hevosen kunto antoi myöten aloimme treenata koulukuvioita. Aloitimme myös kilpauran, hitaasti mutta varmasti edeten. Viimeiseltään se takkukasa vei minut elämäni ensimmäiset helpon A.n luokat läpi ja jopa kansallisiin luokkiin asti. Aatu opetti sen, mitä on luottamus ja yhteistyö. Se kuljetti minua pitkin soita ja metsiä marjoja keräämässä, kulki kiltisti leveän Lapuanjoen yli riippusiltaa pitkin, hauskuutti huonona päivänä vesitreeneissä, veti rekeä ja hyppäsi mistä vain yli.

Ensimmäinen voitto aluekisoissa

Liekinheitin

Oli tullut aika päästää Aatu paremmille laidunmaille. Yhtäkkiä olin ilman hevosta ja ystävää. Uuden ostaminen ei oikein sopinut siihen saumaan ja olin muutenkin ihan hukassa mitä tekisin. Silloin tuli ystävä apuun ja tarjosi hänelle "ylimääräistä" hevosta ratsastettavakseni. Liekinheitin oli nimensä veroinen. Pieni ja kipakka tamma, joka todella osasi pukittaa. Pukitti kun säikähti, pukitti kun oli hauskaa ja pukitti kun harmitti. Jos menin vääränvärisellä hameella laitumelle, pukitti silloinkin. Mutta mikä hevonen! Liikettä oli vaikka muille jakaa, nöyryyttä ja yrittämisen halua. Pyöri pennin päällä ja toimi lähes ajatuksella. Harmillisesti en montaa vuotta ehtinyt Hetan seurasta nauttia, sillä jokin prakasi ja tamma muuttui liikkeeltään epäpuhtaaksi. Selvää vaivaa ei löytynyt, mutta periaatteeni on, ettei kipeää hevosta kiusata turhaan.

Liekinheitin

Louho

Siis tämä nykyinen karvaooppeli. Taas hetkeksi rimppakinttuihin hairahtaneena, ajattelin hankkia kivan ja helpon suomenhevosen. Äkkiäkös tuommoisen nuoren toisi kisakentille. Maastoilisi paljon ja hyppisi vähän esteitä. Siinähän se oppisi kuin itsekseen. Mitä vielä! Jos jotain jo luulin osaavani, palautti Louho minut nopeasti maan pinnalle. Periaatteessa toimii, muttei kuitenkaan. Kaiken pitää osua kohdalleen. Itsunta täysin keskellä ja tasapanossa. Kevyt tuntuma. Yhtenä päivänä säikkyy kaikkea. Maassa pyörivää lehteä, kiveä, kaatunutta puuta, ojamörköjä, autoja. mopoja, suohirviöitä ja hiekkakasan takana vaanivaa pieniä hevosia syövää oravaa, Toisena päivänä ei haittaa vastaan tulevat traktorit, ei ketut eikä peurat, mutta vauhtia on vaan hemmetisti liikaa. Silloin minulla on tapana laulaa JaakkoTepon Valkoa. Sillä on tunnetusti rauhottava vailutus hevosiin. Ja kolmantena päivänä kaikki käy. Hevonen on kevyt, herkkä, tasapainossa ja valmis toteuttamaan pienimmätkin toiveeni. Väläyttelee jo isänsä veroista liikettä, kantaa itsensä kauniissa tasaisessa muodossa. Ja sitten tulee neljäs päivä, kun mikään ei huvita eikä kiinnosta. Ei reagoi apuihin, ei taivu, katsoo oikealle ja kaatuu lavasta vasemmalle, nostaa väärät laukat ja pukittaa kun käskee enemmän. Hevonen joka todella opettaa.

Louho.