Avataas vähän Kekriä.

Kekri oli entisaikaan vähän niinkuin Joulu. Kesän työt oli saatu päätökseen, piiat ja rengit lähti käymään kotona tai etsivät uutta palvelupaikkaa. Kekrillä ei ole mitään tiettyä päivää vaan sitä vietettiin sen mukaan, miten mikäkin talo sai kesähommat valmiiksi. Minä olen sen varran pakana, että tietyllä tapaa yritän pitää edes joitain vanhoja tapoja yllä.

Meillä Kekriä vetetään nyt kolmatta kertaa. Kekrinä syödään lammasta. Paitsi viime vuonna syötiin sikaa, kun ei ollut yhtään ylimääräistä lammasta pistää lihoiksi. Mutta sika oli. Sikakova kimppasika Kowa. Kamala eläin. Siis söpö, fiksu ja herkullinen. Mutta toista sikaa mielle ei enää tule, ellei joku rakenna vähintään norsunkestävää betonibunkkeria. Kowa rikkoi kaiken. Siis aivan kaiken. Milloin juoksi talon ympäri puutarhaletku suussa, milloin kantoi tikkataulua. Ja jos ei mitään rikkonut, niin ainakin kaivoi monttuja, söi kaikki tomaatit, perunat ja muut kasvikset, pyrki sisään taloon väkisin ja karkasi naapuriin. Eikä naapurikaan aina riittänyt, vaan kerran hain sian 4km päästä naapurikylästä, kun oli lähtenyt seuraamaan pyöräilijöitä.

Kowa tonkii ja Hercules seuraa vierestä

Asiaan. Eli kesän hommien piäisi olla tehtynä kekriin. Hemmetti, kiirettä pukkaa. Ja jotenkin onnistuin taas toimimaan ajattelematta ja varasin kehruumyllyn tälle viikkoa lainaan. Nyt on sitten fanaattisesti veivattu kampea ja syötetty villaa. Loppuviikko menee ruokien valmistelussa ja kämpän raivaamisessa. Ja ne kesätyöt piti saattaa päätökseen. Melkein valmista. Vielä muutama esine katon alle ja sitten saa minun puolesta talvi tulla.

Kekrin viettoon on ollut tapana kutsua ystävät, tuttavat ja muut kylänmiehet. Ruokaa pitää olla niin paljon, että vainajillekin riittää. Ja humaltuakin pitäisi. Ainakin talon isännän, sillä mitä enemmän juovuksissa isäntä on kekrinä, sitä paremmin talo menestyi seuraavana vuonna. Emännän pitää olla sen verran selvinpäin, että ruoka ei lopu pöydästä. Vaatii siis hyvät ennakkovalmistelut...