Tässä loman jatkuessa alkaa tuntua ettei saa mitään aikaiseksi. Siis ainakaan mitään järkevää. Sitä haahuilee pitkin pihaa kameran kanssa ja ilman kyttäämässä elukoita. Hiilin tiput ovat jo reilu kolme viikkoa vanhoja ja vasta yksi porukasta on uskaltautunut ulos häkkiin käymään. Koittaisivat jo rohkaistua, niin pääsisin tyhjentämään kanalan ja pesemään. Kovasti olen heitä ikkunaluukulla kannustanut ja Hiili itsekin pyytää jo lapsia ulos syömään. Hiili on kovin erilainen emo kuin Hunaja. Hunaja stressasi ihan hirmuisesti tipuistaan ainakin silloin alkuun. Heitti sulkasadonkin samaan syssyyn ja näytti varsin räjähtäneelle jokusen viikon. Vieläkin pitää tipunsa kurissa ja rouvan nuhteessa, vaikka alkaisivat olla jo vierotusiässä. Hiili taas on sellainen lempeä emo joka rauhallisen äidillisesti johdattaa pieniään kanan elämänsaloihin. Jotta kyllä niitä luonne-eroja kanoillakin on. Kananpoikaset saa muuten rauhoittumaan ja makaamaan ympärille, kun menee kyykkyyn ja alkaa "sukia" itseään. Katse kannattaa kääntää hieman sivuun ja puhdistaa kainaloa ts "siiven alustaa" nenällä. Siihe ne asettuvat ympärille.
Minttu-koira alkaa olla vanha. Tai nyt se alkaa näkyä selvästi. Toiseenkin silmään on kaihi iskenyt ja näkö alkaa selvästi heiketä. Tässä kotipihassa ja omalla tontilla pärjää hyvin, mutta monissa tilanteissa huomaa ettei näe kunnolla. Välillä kun huutaa Minttua, sillä kestää kauan huomata, mistä ääni tulee. Olenkin ottanut tavaksi seisoa joko näkyvällä paikalla tai hieman liikkua, jos koira selvästi hakee äänen lähdettä. Kylän raitilla kulkiessa haukkuu kaikki ihmiset jotka omilla pihollaan jotain touhuavat. Näkee siis jotain liikettä, mutta epävarmana koirana päättää reagoida puolustautumalla tai ainakin huutamalla että tänne ei kannata tulla mää olen vihanen koira! Myöskin lenkitykset alkaa olla lyhyitä. Pää vetäisi vaan ei kestä loppuruumis perässä. Kulumaa tai nivelrikkoakin luultavasti löytyy. Seuraillaan koiran kuntoa ja mennään sen mukaan. Tiedostettu asia, että tässä saattaa hyvinkin pian joutua koiranpentukaupoille.
Louho-hevonen alkaa asettua. Olen tiedostanut tekemäni virheet, keksinyt syyt niihin ja tehnyt korjaavat toimenpiteet omiin toimiini. Hevonen on huomattavasti rennompi ja luottavaisempi. Kop-kop, täytyy koputtaa puuta. Niitä ihan pois tolaltaan tilanteita ei ole enää tullut. Levoton se välillä on, kun luulee tietävänsä asiat minua paremmin. Siis sellaiset asiat, että tarvitseeko asiasta X olla huolissaan vai ei. Mielestäni ei tarvitse olla, mutta Louhon mielestä pitää. Siinä sitten yritän tyynesti ohjata hevosta sanomalla että älä huoli, mä hoidan tämän. On se vaan melkoisen herkkä hevonen. Ja toisaalta myös vahva.
Viime viikolla laumaan tuli yksi hevonen lisää. Oli erittäin mielenkiintoista seurata kolmea erittäin hyvin ja selvästi "puhuvaa" hevosta. Yksikään tästä porukasta ei ole päsmäri, joten tutustuminen oli varsin varovaista ja kohteliasta. Tilaa annettiin ihan pienistäkin merkeistä ja hyvin varovasti tutustuttiin toisiin. Pitkän matkan päästä kurotettiin varovasti turpaa toista hevosta kohti ja kysyttiin että voitaisiinko olla kavereita? Uusi hevonen aluksi hieman arkaili ja koitti sanoa, että älä tule iholle, pysy kauempana. Ollaan ihan rauhassa vaan ja syödään tässä. Liikkui hidastetusti, käänsi päätään poispäin ja räpytteli silmiään. Muut vastasivat haukottelemalla, että ei hätää me ollaan kilttejä. Louho halusi ensin pitää Prinssin hieman etäämmällä uudesta tulokkaasta, koska Prinssi on porukasta se villein. Siis ihan saattaa välillä käydä kysymässä, että painittaisiinko? Muutaman päivän kuluttua tilanne tasottui, eikä Louhon enää tarvinnut pysytellä Tuiskun ja Prinssin välissä.
Sitten koitti myös se päivä, kun Prinssi lähti takaisin omistajalleen. Taas pääsin seuraamaan mielenkiintoisia havaintoja hevosista. Tuotiin isännän kanssa tämä hevoslauma kotiin laiduntamaan. Kun Prinssin omistaja tuli pihaan ja siinä hetki juteltiin, hoksasi poni tutun ihmisen saapuneen. Hirnuen juoksi tarhan portille ja korvat hörössä, kaula pitkällä odotti omistajaansa tervehtimään. Selvästi rakas ja tärkeä ihminen ponille. Ja ponista oli myös tullut todella tärkeä ystävä Louholle. Taisi ymmärtää tilanteen, että nyt poni on muuttamassa pois. Yritti väkisin tunkea portista ulos ponin perään ja huuti niin sydäntäsärkevästi kun koppi poistui pihasta. Koitin sille sitten sanoa, että kaveeraa nyt tuon tamman kanssa hetki, ostan sulle oman hevosen hetken päästä. Yleensä varsin hiljainen hevonen on nyt iltaisin huudellut ponia, josko se jostain vastaisi. Surkeaa katsoa ystäväänsä kaipaavaa hevosta.
Sitten meillä on seurattu sinitiaisen pönttöelämää. Hirmuinen sirkutus kuuluu pöntöstä ja odotan malttamattomana, milloin poikaset lähtevät pesästä. Jatkuvalla syötöllä sinne kannetaan hyönteistä ja toukkaa syötäväksi. Hunajan tiput (tai oikeastaan nuoriso) käyvät välillä pöntön alla kuuntelemassa linnunpoikasen sirkutusta. Seisovat ihan hiljaa ja kallistelevat päätään. Kissojakin toki pesä kiinnostaa, mutta pienellä valmistelulla on kissat saatu pysymään pois pöntöltä. Santeri-koira varsinkin on varsin valveutunut pöntönpuolustaja. Hätistää heti kissan pois jos liian kauan alla on kyttäämässä.
Kommentit