No nyt ei käy aika pitkäksi eikä tekeminen lopu. Kunhan vaan huumoria riittäisi loppuun asti.

Tuo Louhohan on aika epeli hevoseksi. Keksii kujeita ja järjestää ohjelmaa emännälle. Vielä ei oltu viikkoakaan asuttu kotona, kun nuoriherra on jo rikkonut yhden portin, avannut oman ovensa 6 kertaa, kaatanut ulkovesiastian 3 kertaa ja rikkonut aitaa useampana päivänä. Missä on se rauhallinen ja hidas hevonen, jonka vielä hetki sitten omistin? Kaiken maailman pöllöhyppyjä taas tehdään ratsain. Säikytään, säntäillään ja sätkitään edestakaisin. Väistö ja eteen, väistö ja eteen. Maastossa joudun useampaan kertaan jalkautumaan kun meinaamme jäädä paikalleen pomppimaan. Jostain syystä tuo hevonen edelleenkin luottaa minuun enemmän maasta kuin selästä. No edetään hitaasti ja asia kerrallaan. Kiirekkös tässä on? Mennään siten eteenpäin, että tunnen oloni koko ajan varmaksi ja tiedän mitä teen seuraavana. Jos yhtään hermostun, on lopetettava. Hermostuessa minusta tulee liian nopea ja tartutan sen hevoseen. Siinä on soppa valmis.

Melkoista tunnemyrskyä tämä syksy on ollut. Ensin oli lähellä jonkin asteinen loppuunpalaminen. Aika ei riittänyt mihinkään ja koin valtavaa riittämättömyyden tunnetta. Ei ollut tarpeeksi aikaa eläimille, ei kodin hoitoon eikä itselle yhtään. En ehtinyt enää hidastaa ja nauttia niistä pienistä asioista, jotka pitävät minut iloisena ja eloisana. Sitten vielä loppurutistus, että sai tallin valmiiksi ja hevoset kotiin. Ja tuo pirun pimeä. Puoli viisi on jo niin hämärää, että Louho luulee kaikkea ja kaikkia möröiksi. On siis yritettävä ehtiä selkään ajoissa. Ja silti meinaa taas tulla jänis housuun, kun hevonen muuttuu alla kivikovaksi möhkäleeksi, jonka sytytyslanka on palamassa juuri loppuun. Siihen päälle vielä yritys selvittää menneitä, mieltä kalvaneita asioita, joiden selvitys ei tuottanut toivotunlaista tulosta. No, kaikkea ei voi pelastaa, eikä kaikkiin vaikuttaa. Toivoisin että ihmiset oppisivat puhumaan ja sanomaan "anteeksi" tai edes kertomaan, miksi reagoivat tai toimivat tietyllä tavalla.

Sitten kun jokin asia osuu kohdalleen ja sujuu, sitä tuntee itsensä varmaksi,iloiseksi ja tuntuu kuin koko maailma hymyilisi. Onneksi näitäkin hetkiä tulee, jopa sen ruutitynnyrihevosen kanssa. Miten hienoa onkaan  ratsastaa hiljaisessa metsässä rennolla hevosella, katsella maisemia ja nauttia elämästään. Santeri-koiran mielestä Louhon kotiinmuutto oli lottovoitto. Emäntä on paljon enemmän kotona ja touhuaa pihalla. Santerilla on vielä niin hyvä tuuri, että hän pääsee mukaan metsäretkille molempien hevosten kanssa. Minttu-koiran pää ei meinaa kestää kasassa hevosten kanssa retkeilyä, joten Minttu pääsee mukaan vain talutuslenkeille. Pelkään, että Minttu tohottaessaan jää hevosen jalkoihin. Kaihi jo vaivaa ja luulen ettei Minttu hahmota aina, missä hevonen menee. Ja sitten se pää. Kun riemu ja into vaan on niin valtava ja hermorakenne heikko, niin se riemu purkautuu ulos suusta ulinana. Ja taas meinaa mennä hermo omistajalta ja hevosilta.

Onneksi Louho on viisas ja ymmärtäväinen muuta laumaa kohtaan ja osaa pitää huolen myös pienemmistä eläimistä. Prinssi-poni ei ilmeisestikään ole ollut paljoa muiden eläinten kanssa tekemisissä. Meinaa hieman jahdata pienempiään. Esimerkiksi nyt tälläinen tarina: Helka-kissa oli tulossa pellolta saalistusretkeltä ja lähti oikaisemaan hevosten talvitarhan poikki. Prinssi-poni hoksasi ylimääräisen eläimen tarhassa ja lähti ravata töpöttämään kissaa kohden. Ja ihan selvästi pahat mielessä. Ehdin sanoa vain nimen "Prinssi!", kun Louho jo kaartaa ponin eteen estämään tämän etenemisen. Kissa pääsi pois tarhasta ja Louho ansaitsi ylimääräiset rapsutukset. Samainen viisas Louho-hevonen osaa varoa tuota Minttu-koiraa. Eräänä iltana, kun olin päästämässä hevosia sisään, luikahti Minttukin tallin puolelle. Tietenkin juuri sillä hetkellä, kun Louho on matkalla karsinaansa. Ja mistäs muualta se koiran reitti kulkisi, kuin suoraan hevosen mahan alta. Louho jähmettyi niille sijoilleen, eikä edes hipaissut koiraa, vaikka tuo tohotti edestaksisin jaloissa.

Onni on viisaat eläimet