Eli pohdintaa ja ison ongelman purkamista. Tapaus Louho.

Louho tuli minulle kolmevuotissyksyllä. Kiva nuorihevonen. Askellajit oli ratsastettu selästä ja muutenkin hevonen vaikutti mutkattomalta. Alku sujuikin hyvin ja kaikki uudet asiat tuntuivat hevoselle kovin helpolta. Valmennuksissa käytiin ja aika nopeasti edettiin asioissa. Hetkittäin tuntui, edetäänkö liian nopeasti, mutta hevosen helppous kai sokaisi ja vaatimustasoa nostettiin. Sitten kävi pieni onnettomuus. Louho oli ajolle opetettu. Siispä ajattelimme isännän kanssa kokeilla laittaa ruunallle kärryt perään ja saattaa samalla isäntä hevosharrastuksen pariin takaisin. Hevonen valjaisiin ja kärryt perään. Isäntä kärryille ja itse jäin varmuuden vuoksi taluttajaksi. Päätimme mennä pellolle, että olisi tilaa juosta, jos jotain sattuisi. Ei ainakaan ensimmäisenä olisi auto vastassa tai oja liian lähellä. Muutama kierros sujuikin joten päästin enemmän naraua hevoselle. Yhtäkkiä huomaan hevosen potkivan täysillä kärryjä ja säntäävän täyteen laukkaan. Mitään ennakkovaroitusta ruuna ei tilanteesta antanut, vaan melko rennosta tilanteesta muuttui nanosekunnissa ruutitynnyriksi. Isäntä sitten katsoi viisaammaksi hypätä pois kyydistä, enkä itsekään ehtinyt asiaan mitenkään reagoida. Sinne katosi hevonen villisti laukaten ja kärryjä potkien kohti tallinpihaa. Juosten perään ja ruuna löytyi tarhanportilta kaatuneena kärryjen kanssa. Irroitin valjaat hevosen maatessa ja vedimme kärryt pois alta. Hevonen nousi ylös, eikä ainakaan pintapuolisesti näyttänyt loukkaantuneelta.

Sitten alkoi ongelmat ratsastuksessa. Eräänä päivänä, kun lähdiin maastoon teki hevonen täyden stopin. Pysähtyi paikoilleen, eikä liikkunut eteenpäin. Ensin pyysin nätisti pohkeella ja maiskuttaen. Ei apua. Yritin vaihtaa suuntaa, ei apua. Sitten näpäytys raipalla. Hevonen nosti päänsä ylös ja veti korvat taakse, mutta ei liikkunut askeltakaan. Tulin alas selästä ja kokeilin taluttamalla. Siten ruuna suostui hitaasti liikkumaan. Takaisin selkään ja sama homma. Ei askeltakaan. Niinpä talutin hevosen takaisin talliin ja päätin antaa sille pienen loman. Tokikin varmisitin, etteivät lihakset olleet jumissa tai jalossa tuntunut mitään erityistä. Loman jälkeen ratsastus jatkui, mutta stoppailuja alkoi esiintyä useammin ja myös kentällä. Lisäksi meille kävi toinenkin äksidentti. Louho ei ollut täysin liikennenvarma, joten aina maastossa auton tai muun moottorivehkeen tullessa pyrin menemään risteykseen tai levennykseen ohituksen ajaksi. Eräällä kerralla kun lähdin loppukävelylle tielle, näin mopon tulevan suoran päässä. Yritin huitoa mopoilijaa pysähtymään tai hidastamaan, että ehtisin ylittää sillan ja pääsisin sillan toisella puolella olevaan risteykseen odottamaan. Mitä vielä! Mopopojat eivät huitomiseeni reagoineet, vaan jatkoivat samalla vauhdilla kohti minua ja hevosta. Kymmenen metriä ennen kohtaamista päätin hypätä pois kyydistä, sillä hallitsin hevosen silloin paremmin maasta kuin selästä. Mopo kaasutti suoraan kohti hevosta. Viime hetkellä Louho riuhtaisi itsensä irti ja laukkasi takaisin tallille. Siitä suivaantuneeena minä tartuin mopon kyytiläistä hihasta ja nyppäsin pojan pois mopon kyydistä. Kylähullun maine kasvoi taas kohisten.

Stoppailut jatkuivat, mutten keksinyt niille mitään järkevää selitystä. Hevonen vaikutti terveelle, sai monipuolista liikuntaa ja riittävästi vapaata. Toisena päivänä toimi moitteettomasti, toisena taas ei liikkunut mihinkään. Olin ymmällläni. Oma itseluottamus ja usko omaan osaamiseen alkoi horjua. Myös ulkopuolelta tuli epäilyksiä osaamisestani ja lopulta aloin itsekin uskoa, etten osaa oikein mitään. Silloisella tallilla ei oikein ollut seuraa, kenen kanssa olisin ratkonut asiaa, joten olin aika yksin ongelmani kanssa. Onneksi tuli kesä ja ruuna sirtyi kotiin laidunlomalle. Toivoin ajan ratkaisevan ongelman. Laitumella Louho liikkui muiden mukana ja satunnaisesti käytiin maastossa. Kaverin kanssa ei ollut ongelmia, mutta yksin ei olisi mennyt mihinkään. Se kesä oikeastaan vaan lomailtiin. Tuli syksy ja palasimme takaisin tallille. Kokeilin uutta valmentajaa. Klassisisen ratsastuksen osaajaa, jonka oli tarkoitus varmistaa oma osaamiseni, ettei vaan omalla istunnallani tai muulla toiminnalla aiheuttaisi tätä pysähtelyä. Muutaman minuutin jälkeen valmentaja kysyi " onko hevosesi kaatunut pahasti?" Oli erittäin vino rungostaan, emmekä sitten juuri mitään päässeet tämän vuoksi tekemään. Pyörimme vain käynnissä kentällä. Satulakin jätettiin pois varmistamaan ettei vinous johtuisi siitä.

Tässä vaiheessa olin henkisesti jo ihan hukassa. En uskonut omaan osaamiseeni. Hieroja kävi hevosen läpi ja löysi jotain pieniä jumeja lihaksista. Ei kuitenkaan mitään niin merkittävää, että se aiheuttaisi pysähtelyn. Minulla ei ollut ketään, kenen kanssa olisin lähtenyt asiaa purkamaan. Myös maastoonmeno alkoi pelottamaan, sillä Louhosta oli tullut melko holtiton tuon mopoepisodin jälkeen.Auton kohdatessaan joko säntäsi holtittomasti siihen suuntaan kun nenä näytti ja jos ehdin roikkumaan ohjassa riittävästi, käänsi takapuolen kohti autoa ja alkoi potkimaan. Olin jo valmis lopettamaan koko harrastuksen. Apuun tuli vanha ystävä ja hieroja. Ehdottivat minulle tallipaikan vaihtoa, jotta maastoilu olisi turvallisempaa (ei heti autotietä) ja ruuna saisi tarhata laumassa isolla latumella. Siispä kamat kassiin ja hevonen koppiin.

Uudessa paikassa stoppailu loppui miltei heti. Muistan vielä, kuinka hurrasin kentällä, kun sain hevosen ravaamaan. Sitten tuli se toinen ääripää. Se hevonen, joka oli ollut tahmea ja haluton, olikin muuttunut villihevoseksi, johon mnulla ei ollut minkäänlaista hallintaa. Pienimmästäkin risauksesta nousi pää taivaisiin ja ruuna lähti loikkimaan pakoon sapelihammastiikeriä. Vaihtoehto päätaivaisiin asennolle oli pää jalkojen väliin ja pukkeja. Oli pimeää ja liukasta ja usko alkoi horjua entisestään. Välillä oli onnistuneitakin päiviä, mutta silti takaraivossa oli koko ajan ajatus, mitä kaikkea VOI sattua. En niinkään pelännyt putoamista, vaan kaatumista tai holtitonta pakoa metsään tai ojaan tai tai tai..Lopulta olimme pisteessä, etten uskaltanut ratsastaa kuin käyntiä volttikahdeksikolla. Onneksi apuna oli omavalmentaja joka yritti parhaansa mukaan valaa uskoa minuun ja osaamiseeni. Ne kerrat kun valmentaja oli paikalla, kaikki oli ok. Yksin luottamus katosi ja taas pelotti. Lisäksi vielä Louho otti tavakseen heitellä kenkiä peltoon, joten senkin myötä liikutus oli tuurin varassa.

Saadakseni lisää itseluottamusta, aloin käydä satunnaisesti ratsastustunneilla. Tietenkin sain alleni aina ne nuoret ja vireät. Mutta siellä vieraassa paikassa, vierailla hevosilla ei pelottanut, vaikka välillä lujaa mentiinkin. Tilanne tuntui melkoiselta umpisolmulta. Minulla oli hieno lahjakas hevonen, jota en uskaltanut ratsastaa kunnolla. Oma hevoseni ei luottanut minuun, enkä minä hevoseen. Omavalmentaja antoi tehtäväksi tehdä vain itselle helppoja tehtäviä, mutta kuitenkin sellaisia, että hevonen joutuisi töihin. Siispä laajensin käyntikahdeksikon avotaivutukseen ei niin pelottavalla pitkällä sivulla. Laukkaa emme olleet ratsastaneet varmaan kuukausiin, koska oli liukasta, hevonen ei ollut hallinnassa ja minua hirvitti. Entä jos kaadutaan, entä jos se taas ryöstää entä jos... Tiedän, että moni olisi tässä vaiheessa luovuttanut. Minä en. Halusin taas uskaltaa ja osata. Tiesin, että osaan, mutta se osaaminen oli siellä pelon takana piilossa. Kehitin tavan ratsastaa, jossa pidin hevosen todella lyhyenä, teetin sillä paljon ja koko ajan jotain työtä. Pientä edistymistä tapahtui. Uskalsin jo ravata kunnolla ja aloin käydä myös toisen valmentajan tunneilla. Kävin myös kokeilemassa muutamia "kuuluisia kouluratsastusvalmentajia". Yleensä' ensimmäinen kerta oli varsin onnistunut, mutta toisella kerralla meni plörinäksi. Hevonen ei taaskaan ollut hallinnassa ja valmentajat hermostuivat jatkuvaan kysymystulvaani, mitä nyt teen, miltä näyttää, miltä tuntuu?

Tuli kesä ja lähdimme leirille tuttuuun paikkaan. Sinne samaan, missä olin käynyt ratsastustunnella hakemassa itseluottamusta. Pääsimme kokeilemaan hyppäämistä. Edelliskeväänä, kun kaikki oli vielä hyvin, olimme hypänneet muutaman kerran. Sittemmin ei rohkeus moiseen hullutteluun ollut riittänyt. Ensimmäiset hypyt tehtiin ravissa ja sitten oli tarkoitus nostaa laukka. Jänis meni housuun ja taas jännitti. Mutta kun kerta kaikki muutkin hyppäsivät laukassa, oli pakko itsekin yrittää. Hypätessä Louho syttyi. Syttyi niin hyvin, että lähti taas käsistä. Nousi pystyyn ja pukitti. Kerta toisensa perään. Ja taas pelotti. Leirillä mikään ei tuntunut sujuvan. Vaikka kuinka yritin ratsastaa parhaani mukaan, ei hevonen toiminut ohjeiden mukaan. Möngersi lapa edellä, tahti hukassa ja naama taivaissa. Myönnän itkeneeni siellä hevosen selässä moneen otteeseen. Hetkittäin olin valmis myymään koko eläimen puolikkaalla puupennillä ja aloittavani pitsinnypläyksen. Yhden havainnon leirin opettaja huomasi. Ratsastin todella kovalla kädellä. Tai ei kovalla, vaan vahvalla. Se oli ollut tahaton ratkaisu pelkoon, nyt se lähtee..

Leirin jälkeen tulimme kotiin lomalle. Muutama viikko huilia ja sitten jatkettiin treenaamista. Onnesi omavalmentajalla oli nyt paremmin aikaa, niin pääsimme hiukan purkamaan ongelmaa. Hevonen alkoi taas toimia ajoittain. Jopa vieraalla kentällä osasi käyttäytyä ja sain ratsastettua kunnolla. Uskalsin jopa laukata ilman pelkoa että hevonen katoaisi maan ääriin. Maastossakin käytiin. Kaikki sujui, kun koirat olivat mukana. Mutta yritäppä lähteä ilman koria. Ei liiku mihinkään tai liikkuu liiankin rivakasti leukaperät edellä pukitellen ja päätä viskoen. Sinnikkäästi vaan ratsastin. Ja pohdin mitä teen väärin. Kevensin ohjastuntumaa tietoisesti. Hetken ratsastus oli melko vauhdikasta, mutta nopeasti hevonen tottui kevyempään otteeseen ja alkoi hiukan paremmin kuunnella istuntaa.

Olemme nyt taas syksyssä. Nyt uskallan jo kohtuullisesti ratsastaa kentällä. Maastossa käyminen on tuuripeliä. Vasta muutama päivä sitten mentiin taas semmoista huipatirallaa, että pelko tuli taas pintaan. Porukalla ravasimme tietä pitkin. Louho ei meinannut kestää ravilla perässä, joten heitti laukalle. Innostui siitä niin kovin ja kun vielä kuulí takana olevan siirtyvän laukkaan, lähti taas lapasesta. Hidasti kyllä laukassa, mutta heitteli päätään ja pukitti. Voi kumpa uskaltaisin vaan käskeä laukkaa eteenpäin. Teki tämän myös kerran kentällä, kun omavalmentaja oli paikalla. Mikä oli tähänastisen tuskaisen taipaleen paras tapahtuma. Nyt valmentaja näki, mitä hevonen tekee ja mitä minä tein. Hevonen yrittää paeta paikalta, minä nojaan taakse ja otan kovalla kädellä naaman ylös (ettei se vaan pukita...), jolloin hevonen alkaa nousta ylöspäin ja pelkää entisestään. Täytyyhän tilanteen olla vaarallinen, kun ratsastajakin noin kovasti pelkää. Lähdimme purkamaan tilannetta ristikkäisillä avuilla käynnissä. Asetus ja väistö. Pidäte ja väistö. Tätä jatkoimme puolisen tuntia, ennen kuin hevonen oikeasti asettui ja suostui kuuntelemaan mitä pyysin. Riemuvoitto!

Tämä tunti sai minut pohtimaan, mitä olen muuttanut ratsastuksessani pitkällä aikavälillä. Mitä olin tehnyt tämän hevosen kanssa eritavalla, kuin edellisten projektien kanssa. Kun noita kaikenmaailman pöllöpäitä olen kuitenkin kouluttanut ja saanut niistä ihan asiallisia ratsuja. Yksi asia, mitä en tämän kanssa ollut tehnyt, oli "liiraus", eli juurikin ne ristikkäiset avut. Asetus reilusti sisälle, johtava ohja ulos ja sisäpohkeella etuosaa ulospäin. Siis kokeilemaan. TADAA!!! Sain hevosen ihan eritavalla avuille. Verryttelin Louhon tällätavoin ennen omavalmentajan tuloa ja yli puolentoista vuoden jälkeen tunsin ihan oikeasti taas ratsastavani.

Asian yhteenveto:

Älä pelkää kysyä neuvoa, mutta ole varma henkilöstä, keneltä pyydät apua. Luota itseesi ja ole valmis laittamaan itsesi likoon . Myönnä virheesi ja etsi valmentaja, joka sitoutuu etenemään kanssasi sinun ehdoilla, eikä vaadi sinulta kuin piirun verran enemmän, mihin pystyt. Etsi samanhenkisiä ihmisiä, jotka ajattelevat ratsastuksesta samoin kuin sinä ja puhu, puhu, puhu. Hullunmaineenhan siitä saa, mutta tovottavasti kukaan ei joudu niin solmuun tilanteen kanssa, kuin minä jouduin. Harrasta muutakin liikuntaa, sillä tässä lajissa kehonhallinta on kaiken A ja O. Itsekin aloitin taas pilatestunnit ja niistä löytyi heti ensimmäisen kerran jälkeen ahaa-elämyksiä. Joku ehdotti minulle, että veisin hevosen jollekin muulle ratsastettavaksi. Miksi? Minunhan tässä piti oppia, eikä hevosen. Siitä ei ole minulle mitään hyötyä, jos joku muu osaa ratsastaa hevostani, mutta itse tekisin edelleen samat virheet.

Vieläkään en ole varma mikä on syytä ja mikä seurausta. Tämä asia oli vain pakko niputtaa yhdeksi kokonaisuudeksi, ehkä ymmärtääksei itse, ehkä myös avuksi muille. Pitkä tie on edessä, mutta vielä me vaikeudet voitetaan ja näytetään että osataan.