Kestipä tovin toipua ravintolapäivästä. Pyykkikone ja tiskikone surrasivat monta päivää putkeen. Sohvat ja pöydät jätin vielä hetkeksi pihalle, kun oli niin kaunista keliä, että niistä pystyi nauttimaan itsekin. Mikä sen hienompaa kun lukea kirjaa keskellä pihaa auringonpaisteessa sohvalla maaten. Paitsi etten montaa hetkeaä ehtinyt löhöilystä nauttimaan, kun Santeri-koiran mielestä minulla oli ihan liikaa aikaa ja hänellä ihan tylsää. Siispä tekemistä koiralle.

Eli oman agilityradan rakennus. Heinäpaaleista, tuoleista ja riuuista esteitä. Hulahulavanne renkaaksi aitatolppien väliin ja aitatolpista vielä pujottelurata. Pirttikalustosta silta. Sitten toimeen. Santeri nautti tekemisestä niin paljon, että esitti taas ihan omia  kuvioita radalla. Hyppi sohvan yli ja kieppui muuten vaan väkkäränä. Minttu-koirankin sain puhutettua kokeilemaan siltaa. Hän sitten pöydälle kiivetessään hieman horjahti ja päätti jättää leikin kesken. Istui pöydällä eikä aikomustakaan liikkua pois. Namien kanssa maanittelemalla hiipi sitten vielä alamäen.

Urhea Pata-kana

Nyt kun olin kerta virikeradan rakentanut, pitihän se kokeilla, saisinko muita eläimiä kokeilemaan esteitä. Ensin vuorossa kanat. Herkkuja mukaan ja kanaa kutsumaan pelipaikalle. Onneksi ovat ahneita ja tottuneet saamaan herkkuja kädestä. Innokkaana juoksivat perässä kun huutelin heitä pirttikalustosillalle. Asettelin tomaatin palat jonoon ylämäkeen ja sitten vaan kutsuin kanaa ja naputtelin sormella siltaa. Hermes.kukko kurotteli herkkuja maasta ja polpotti kanoille ,että täällä niitä on. Sinnikkyys palkittiin ja tovin päästä Pata-kana hyppäsi penkille tomaatinhimon yllyttämänä. Ja pian koko katras jonotti temppuradalle. Muutama kiipeäminen ja saa riittää ensimmäiselle kerralle.

Aino hyppy vuorossa

Seuraavana vuoroon lampaat. Tai ensin ajatus oli ottaa yksi lammas, mutta eihän sinne aitaukseen kukaan suostunut jäämään. Siispä sekä lampaat että vuohet yhteistreeneihin. Pujottelukujan levensin lampaalle sopivaksi ottamalla joka toisen kepin pois. Eihän ne olisi turkkeineen (ja mahoineen) kapeammasta mahtuneet. Sorkkaeläinten mielestä agility oli varsin hauskaa. Sai juosta ja pomppia ja mikä parasta, jokaisesta pompusta sai palan kuivaa leipää. Ahneitako? Ei kai.  Heillä oli jopa niin hauskaa, että rupesi ihan pusketuttamaan ja pompittiin omiakin. Hulavanteen läpi ei lammas mahtunut tai uskaltanut itseään tunkea, mutta vuohille ei tämäkään tuottanut ongelmia. Ensitalven agitreeneihin voinkin sitten ottaa koko eläinkatraan mukaan.

Pujottelua